| Yhteenveto: | 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon asema ja kristinuskon
maailmankatsomuksellinen hegemonia haastettiin eurooppalaisen sekularismin ja antiklerikalismin
seurauksena. Yhteiskunnan modernisoituminen, yksilön oikeuksia korostavat aatteet, naturalismi, sosialismi
ja toisaalta vapaakirkolliset asettivat tahoillaan rajoja uskonnolle. Tässä tutkimuksessa selvitän, millaisia
reaktioita voimistunut uskontokritiikki synnytti kirkon piirissä suurlakon jälkeen.
Tutkimukseni lähteinä on kolme kristillis-yhteiskunnallista sanomalehteä, joista Kotimaa edusti
nuorkirkollista, uudistusmielistä linjaa, Työkansa kristillistä työväenliikettä ja Herättäjä konservatiivista
herännäispapistoa. Lehdistöhistoriallisen tutkimukseni olen rakentanut tekstilähtöisen, historialliskvalitatiivisen
menetelmän pohjalle. Tutkin sanomalehdissä julkaistuja tekstejä keinoina osallistua kirkon asemasta käytyyn keskusteluun, keinoina vaikuttaa uskonnonvastaiseen ilmapiiriin ja välineinä määritellä kristinuskon yhteiskunnallista merkitystä.
Venäläistämistoimenpiteet, suurlakon jälkeinen politiikan murros ja eduskuntauudistus vuonna 1906 loivat aineiston lehdille historiallis-poliittisen kontekstin, jossa ajan ilmiöitä tulkittiin siten, että kirkon aseman
turvaaminen näytti isänmaanrakkaudelta. Lehdissä käytettiin hyväksi fennomaanien halua liittää Suomi osaksi läntistä sivistystä, johon luterilainen kristillisyys liitettiin sekä opin että moraalin tasoilla. Laajempi huoli
kasvavasta siveettömyydestä ja epäisänmaallisuudesta tarjosi lehdille mahdollisuuden puolustaa kirkkoa
kansan yhtenäisyyden symbolina. Erityisesti sosialismista rakennettiin ilmestyskirjan petoa, jonka luoma anarkia rikkoi luterilaisen teologian mukaan Jumalan luomaa järjestystä sekä kristillistä käsitystä vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta.
Aineiston sanomalehdet tekivät uskonnolla politiikkaa, kun eduskuntauudistus muutti yhteiskunnan
vakiintuneita valtarakenteita. Kotimaan nuorkirkolliset ja Työkansa kannustivat poliittiseen aktiivisuuteen,
kun taas Herättäjän varovaisuus heijasteli arkkipiispa Gustaf Johanssonin uskonnollista herätystä korostavaa
teologiaa. Ajan vaatimukset uskonnonvapaudesta ja kirkon ja valtion erottamisesta saivat osakseen
kannatusta, koska niiden katsottiin vahvistavan kirkon itsemääräämisoikeutta. Kirkkokurin sijaan lehdissä
haluttiin turvata oikeus kasvattaa kansalaiset tulevaisuudessakin noudattamaan kristinuskon oppia. Siksi kirkon ja kristillis-yhteiskunnallisten lehtien ensisijaiseksi tehtäväksi muodostui julistaa sitä totuutta, jonka tunteminen synnyttäisi myös oikeutta.
|
|---|