| Summary: | Tämä tutkielma tarkastelee Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) luonnontilateoriaa ja erityisesti, kuinka Rousseaun kuvailemat luonnontilan ihmiset voivat olla vapaita toimijoita heidän omassa toimintaympäristössään. Rousseaun ajattelua tutkitaan pääasiassa hänen teoksensa Discours sur l'origine et les fondements de l'inégalité parmi les hommes (1755) kautta. Tutkimusmetodina on tämän teoksen eli Toisen Diskurssin lähiluku.
Tutkielman ensimmäisessä osiossa käydään lyhyesti läpi Rousseuta edeltänyttä luonnontilateorian perinnettä, jota vastaan hänen Toisessa Diskurssissa esittämä luonnontilaa koskeva argumentointi välillä asettuu. Tutkielmassa esitetään Rousseaun luonnontilateorian poikkeavan kriittisellä tavalla perinteestä hänen ymmärtäessään luonnontilan historialliseksi käsitteeksi, jossa on useita ihmisen kehitysvaiheita. Ihmisten vapautta tutkitaan tästä johtuen kahdessa, suhteellisen stabiileiksi tulkituissa Rousseaun luonnontilateorian vaiheissa: puhtaassa luonnontilassa ja yhteisöllisessä luonnontilassa.
Toisessa osiossa perehdytään puhtaan luonnontilan ihmiseen, jonka Rousseau näkee melkein täysin ei-sosiaalisena ja itseriittoisena olentona. Tämän ihmisen halut ja tarpeet ovat sekä yksinkertaisia että vähäisiä, minkä Rousseau näkee olevan eduksi puhtaassa luonnontilassa vallitsevan yleisen rauhan ja vapauden kannalta. Rousseau ajatteleekin puhtaan luonnontilan ihmisten välisten kamppailujen olevan harvinaisia, mutta näiden pelkästään itsestään kiinnostuneiden ihmisten ristiriitatilanteet voivat tulla ratkaistuiksi vain voimakkaamman yksilön eduksi. Puhtaan luonnontilan ihmiset eivät myöskään tule toimineeksi vapauden mahdollistajina toisille kaltaisilleen. Lisäksi tutkielmassa esitetään, että vaikka puhtaan luonnontilan ihmiset eroavat tahdon vapautensa vuoksi eläimistä, he näyttävät olevan mentaalisesti kykenemättömiä tekemään vapaita valintoja.
Viimeisessä osiossa tarkastellaan yhteisöllistä luonnontilaa. Yhteisöllisen kehityksen myötä luonnontilan ihmisten mahdollisuudet ratkaista ristiriitoja ja tehdä yhteistyötä jaettujen päämäärien saavuttamiseksi ovat parantuneet, mutta samanaikaisesti Rousseau katsoo sosiaalisuudesta syntyvien tarpeiden ja halujen aiheuttavan ihmisten välillä väkivaltaiseksikin yltyvää eripuraa. Tutkielma esittää, kuinka Rousseaun kuvailemien yhteisöjen ihmisten väliset suhteet eivät enää perustu pelkästään yksilöiden voimankäyttöön, vaan yhteisön historian kautta muodostuneilla tavoilla on merkitystä yhteisön rauhan takaamiseksi. Samoin yksilöiden vapaus toteuttaa omaa olemustaan on nyt uudenlaisella tavalla riippuvainen kanssaihmisistä ja ihmisten kyky tehdä vapaita valintoja on sosiaalisuuden myötä kehittynyt, vaikka he eivät vielä tästäkään huolimatta näytä edustavan Rousseaulle yhteiskunnallisen ihmisen kaltaista toimijaa.
|
|---|