| Summary: | Pro gradu -tutkielma käsittelee kiistanalaisten poliittisten käsitteiden käyttöä Irlannin ja Iso-Britannian parlamenttiunionista käydyssä julkisessa keskustelussa 1798 – 1800. Keskustelu autonomisen Irlannin ja Iso-Britannian kuningaskuntien yhdistymisestä alkoi Irlantia kesällä 1798 ravisuttaneen kapinan seurauksena. Parlamenttiunionista käydyn sanasodan aikana poliittiset keskustelijat perustelivat omia kantojaan usein vetoamalla
poliittisiin periaatteisiin. Nämä argumentit tarjoavat käsitehistorialliselle analyysille hedelmällisen aineiston, jonka pohjalta voidaan tutkia ajan kiistanalaisten käsitteiden käyttötapoja ja puhujien/kirjoittajien niille antamia merkityksiä. Tutkimuksen aineistona on käytetty Irlannin parlamentin debateista painettuja raportteja, pamflettikirjallisuutta ja lehtikirjoituksia.
Unionikeskustelun alkuun saattanut vuoden 1798 kapina miellettiin ajan poliittisessa Ranskan vallankumouksen jatkeena. Yksi parlamenttiunionia kannattaneiden unionistien pääargumenteista olikin esittää unioni ratkaisuna Britannian ja Irlannin kohtaamaan vallankumouksen uhkaan. Myös unionia vastustaneet anti-unionistit perustelivat
omaa kantaansa vastavallankumouksellisella retoriikalla. Unionin saatettiin esimerkiksi esittää edustavan Ranskan vallankumoukseen vertautuvana poliittisena innovaationa ja spekulaationa.
Muita tutkimuksessa tarkasteltuja käsitteitä ovat kansan suvereniteetin, parlamentin omnipotenssin ja poliittisen edustuksellisuuden käsitteet. Anti-unionistit argumentoivat parlamenttiunionia vastaan esittämällä, ettei rajalliseksi ajaksi valitulla parlamentilla voinut olla oikeutta siirtää lainsäädäntövaltaa toisiin käsiin ilman kansan erillistä
hyväksyntää. Kieltämällä parlamentin yksinoikeuden saattaa voimaan parlamenttiunioni – ja sitä myötä myös oma lakkauttamisensa – anti-unionistit avasivat osaltaan ovea käsitykselle populaarista suvereniteetista brittiläisen hallintomuodon osana. Tämä näkyi myös puhujien ja kirjoittajien käsityksissä poliittisesta edustuksellisuudesta. Vaikka parlamentin jäsenet yleisesti ottaen miellettiin yhä asiamiehiksi joiden ei välttämättä tarvinnut ottaa huomioon äänestäjäkunnan toiveita, alkoi osa keskustelijoista vaatia parlamenttiedustajia ottamaan paremminhuomioon omien äänestäjiensä mielipiteet.
|
|---|