| Summary: | Pro gradu-tutkielmani arvioi lähisuhdeväkivallan sovitteluprosessia aiemman tutkimuksen sekä lähisuhdeväkivaltasovittelijoilta saatujen vastausten sisällönanalyysillä. Sovitteluprosessilla tarkoitetaan tässä työmenetelmää, jossa kaikki rikoksen osapuolet kokoontuvat ulkopuolisen sovittelijan tai muun koollekutsujan avulla keskustelemaan rikoksesta, sen seurauksista ja mitä sen johdosta pitäisi tehdä. Menetelmän tavoitteena on saattaa rikokseen eniten vaikuttavat asiat käsittelyyn ja siten pyrkiä myönteiseen konkreettiseen muutokseen. Sovittelun keskeinen ideologia on restoratiivisuus, eli konfliktin korjaava ratkaisuteoria. Tämä teoria on tavallaan sovittelun taustafilosofia, jossa huomion keskipisteenä ovat lain rikkomuksen lisäksi erityisesti osapuolten väliset inhimilliset suhteet ja niissä tapahtuneet vahingot.
Tutkimukseni on luonteeltaan kvalitatiivinen ja sen aineisto koostuu kyselyaineistosta, joka on kerätty lähisuhdeväkivaltasovittelijoilta. Kyselyaineisto on analysoitu SWOT-nelikenttämenetelmällä.
Tutkimustulokset osoittavat, että lähisuhdeväkivaltasovittelusta löytyvät kaikki SWOT-analyysin kentät. Sovittelussa on omat vahvuutensa ja mahdollisuutensa, mutta myös heikkoutensa ja uhkansa. Sovittelua ovat julkisuudessa kritisoineet voimakkaasti muun muassa naisjärjestöt, ja joiltakin osin tämä kritiikki sai tukea tässä tutkimuksessa. Sovittelu ei siten ole täysin vaaraton menetelmä. Tutkimuksessa ilmeni myös se, että sovittelijat kokivat nämä negatiiviset kommentit uhkana lähisuhdeväkivalta-sovittelulle. Tutkimus tuottaa tarpeellista tietoa lähisuhdeväkivaltasovittelusta työmuotona sekä sen koetuista vaikutuksista, jotka nimeän tässä sovittelun ulottuvuuksiksi. Tutkimus osoittaa, että sovittelua voi käyttää tietyissä tapauksissa joko oikeudenkäyntiä täydentävänä tai oikeudenkäynnille vaihtoehtoisena menetelmänä.
|
|---|