| Summary: | Ensimmäinen moderni terroristinen itsemurhaisku tapahtui Libanonissa vuonna 1981. Iskua seuranneina vuosikymmeninä itsemurhaiskut ovat levinneet lukuisten eri terroristijärjestöjen käyttöön useille eri maantieteellisille alueille. Tässä pro gradu -tutkielmassa keskityn itsemurhaiskuihin ja tämän iskutaktiikan
leviämiseen eri terroristiryhmien välillä. Tutkimus kartoittaa samalla eri terroristiryhmien välisiä verkostoja. Tutkimuksen tapausesimerkeiksi valikoitui kolme terroristijärjestöä: libanonilainen Hizbollah, srilankalainen Tamilitiikerit sekä palestiinalaisjärjestöt Hamas ja Palestiinan islamilainen jihad. Maantieteellisesti tutkimus keskittyy siis Libanoniin, Sri Lankaan sekä Israeliin ja palestiinalaisalueisiin. Ajallisesti tutkimus sijoittuu 1980- ja 2000-lukujen väliin. Joiltain osin tutkimus tulee ulottumaan lähes nykypäivään saakka. Itsemurhaiskuja analysoidaan tutkimuksessa sosiaalihistorian menetelmin huomioiden kuitenkin myös kulttuuri- ja poliittisen historian menetelmät. Tutkimuksen pyrkimys on itsemurhaiskuja tutkimalla hahmottaa niiden taustalla vaikuttanutta kollektiivista järjestelmää, sen osia ja toimintamekanismeja sekä rakenteita niiltä osin, kuin ne ovat
itsemurhaiskujen ja niiden leviämisen kannalta olennaisia. Edellä mainitun, niin sanotun terrorismin toiminnallisen puolen ohella, terroristien tekoja ja toimintaa ohjaa kulttuuri. Näin ollen terroristinen kulttuuri ja sen leviäminen on tutkimuksen tarkastelukohde itsemurhaiskujen leviämistä silmällä pitäen. Tutkimukseni pyrkii analysoimaan terrorististen tekojen taustalla olevia rakenteita, niiden välisiä suhteita ja niiden välityksellä leviäviä vaikutteita. Historian lähestymistapojen tukena olen pyrkinyt hyödyntämään verkosto- ja organisaatioteorioita. Tutkimuksen
primäärilähteinä ovat sekä terroristisia tapahtumia ja tekoja kuvanneet Yhdysvaltojen ulkoministeriön ja keskustiedustelupalvelun julkiset asiakirjat että terroristijärjestöjen itsensä tuottama aineisto. Primäärilähteitä täydentääkseni olen käyttänyt monipuolista ja jossain määrin poikkitieteellistä tutkimuskirjallisuutta.
Kaikkien tutkimuksen tapausesimerkkijärjestöjen kohdalla itsemurhaiskuihin ryhtymisessä oli kyse tietoisesta strategisesta valinnasta. Tapausesimerkkijärjestöjen välillä ilmeni lähteiden perusteella yhteyksiä, joita pitkin taktiset vaikutteet levisivät. Nämä yhteydet rakentuivat monipuolisiin järjestöjen omat toiminta-alueet ylittäviin sosiaalisiin ja organisatorisiin verkostoihin ja niillä oli konkreettinen ja keskeinen rooli itsemurhaiskujen leviämisessä globaaliksi ilmiöksi. Valtiotoimijoista erityisesti Iranilla on ollut konkreettinen merkitys itsemurhaiskujen leviämisen edistäjänä niin Libanonissa kuin palestiinalaisalueilla. Sekä palestiinalaisjärjestöt että Sri Lankan Tamilitiikerit saivat puolestaan oppia itsemurhaiskuihin Libanonissa. Tutkimuksen kolme tapausesimerkkiä ovat ideologialtaan ja toimintatavoiltaan hyvin erilaisia, mutta järjestöjen välillä on toimintakulttuurin osalta ohittamattomia yhtäläisyyksiä. Itsemurhaiskujen leviämisen kannalta spesifejä kulttuurisia yhtäläisyyksiä tärkeämpää näyttää kuitenkin olleen se, että keskeiset vaikutteet levisivät sekä järjestöjen sisällä että niiden välillä.
|
|---|