| Yhteenveto: | Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Suomen valtiopäiväsaarnojen poliittisyhteiskunnallista kieltä vuosina 1907– 1927. Valtiopäiväsaarna on valtiopäiväjumalanpalveluksen yhteydessä pidetty evankelisluterilainen saarna, jossa oli
läsnä vuosina 1907–1927 valtiojohto, kansanedustajat, arvovieraita ja lehdistön edustajia. Saarnatekstit julkaistiin
koko tarkastelujaksollani useissa sanomalehdissä. Kyseessä oli perinteikäs yhteiskunnallinen juhlatilaisuus, jossa
pappiskansanedustaja puhui koko valtiojohdolle. Tilaisuudessa käytetty kieli heijasteli monin tavoin kristinuskon
asemaa Suomessa, yhteiskunnallisia tapahtumia ja kirkon huolta uskonnon aseman vähenemisestä.
Opinnäytteessäni tutkin pappiskansanedustajien poliittisuskonnollista kieltä valtiopäiväsaarnoissa. Niitä tapoja, joilla
evankelisluterilainen usko liitettiin retoriikassa osaksi Suomen kansaa, sen historiaa ja politiikkaa. Tutkimusmetodina mukailen Quentin Skinnerin poliittisen ajattelun historiaa. Käsittelen yhtä saarnaa yksittäisenä tiettyyn hetkeen
sidottuna puhetekona, jossa tärkeää on sen historiallinen konteksti. Käsitehistoria suhtautuu korostetun kiinnostuneesti käsitteisiin ja anakronismien välttämiseen. Käytetyt käsitteet ovat ensisijaisesti sidottuja tiettyyn historialliseen
tilanteeseen, vaikka ne ulkoisesti vaikuttaisivatkin tutuilta. Ensisijaisena tavoitteena ei ole tutkia sinällään tapahtuneita asioita, vaan sitä miten 1900-luvun alun pappiskansanedustajat käsitteellistivät Suomen kansaa, valtiota ja uskontoa.
Pappiskansanedustajat liittivät uskonnon 1900-luvun alussa kiinteästi Suomen kansaan. Suomen kansa oli 1900-luvun alun valtiopäiväsaarnoissa Jumalan valittu kansa, joka oli nauttinut hänen erityistä huomiotaan, ja ollut uskollinen yksin hänelle jo satoja vuosia. Uskonto oli sidottu osaksi kansallista moraalia. Sekularisaation uskottiin rappauttavan yhteiskunnan siveellisen moraalin, joten pappiskansanedustajat vastasivat tähän kertomalla kansan ajautuvan
ilman kristinuskoa siveelliseen alennustilaan. Lopuksi pappiskansanedustajat liittivät uskonnon kiinteästi osaksi isänmaallisuutta ja suomalaisuutta. Useille pappiskansanedustajille uskollinen isänmaallinen ihminen oli vanhurskas
evankelisluterilainen. Usko oli pappiskansanedustajien retoriikassa sidottu samalla tavoin osaksi Suomen kansaa
kuin oli tehty jo satoja vuosia aiemmin, vaikka ympäröivä maailma oli jo varsin erilainen.
|
|---|