| Summary: | Yläkoululaisten tarvitsemasta ja saamasta tuesta matematiikan oppimiseensa ei ole laadullisin menetelmin kerättyä tietoa. Tilastotietoa tehostetun ja erityisen tuen määrästä vuosittain suomalaisessa peruskoulussa sen sijaan on. Tutkimukseni pyrkii vastaamaan kysymykseen, miten matematiikan aineenopettajat näkevät oman roolinsa tuen antajina ja miten aineenopettajan ja erityisopettajan antama tuki heidän kokemustensa mukaan eroaa toisistaan.
Tutkimukseni on fenomenografinen. Aineisto koostuu neljän matematiikan aineenopettajan litteroidusta haastattelusta. Litteroinnin ja aineistoon tutustumisen jälkeen pyrin tunnistamaan sekä kuvaamaan aineistosta nousevia käsityksiä tai kokemuksia haastattelemieni aineenopettajien ilmaisemien merkitysten valossa. Aineistosta muodostui kuusi kategoriaa, jotka kuvaavat yläkoululaisten tarvitsemaa ja saamaa tukea matematiikan oppimisessa aineenopettajien kokemana. Nämä kategoriat ovat “Jos ei motivoi, niin ei motivoi”, “Matematiikkaa oppii vaan tekemällä, ei lukemalla”, “Hei, hyvin osasit!”, “On tullut paljon enemmän työrauhaongelmia”, “Sehän on mun työtä et opetan!” ja “Jos erityisopettajia olis enemmän, olis niille työtä kyllä kaikille”.
Tulosten perusteella tuen tarpeen syitä voivat olla oppimisvaikeudet, kuten lukivaikeus, hahmottamisen haasteet ja ongelmat toiminnanohjauksessa, mutta suurimpana tekijänä aineenopettajat pitivät motivaatioon liittyviä syitä. Näin myös aineenopettajan rooli tuen antajana muodostui erilaisista metodeista, joilla tukea, herätellä ja ylläpitää oppilaan motivaatiota. Erityisopettaja nähtiin oppitunneilla toisena aikuisena, rauhallisemman työtilan tarjoajana, sekä lisäresurssina kun oppilaalle piti tarjota tukea aikapaineisessa koetilanteessa.
|
|---|