Summary: | Vanhoillislestadiolaisuus on Suomen suurimpana herätysliikkeenä vakiinnuttanut paikkansa yhteiskunnassamme. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä aikaisemmassa tutkimuksessa havaittu vanhoillislestadiolaisuuden murros tarkoittaa liikkeen naisjäsenten todellisuudessa ja millaisia näkemyksiä heillä on mahdollisesta tapakulttuurin muutoksesta. Tutkielman teoriaperusta on monitieteellinen, ja tulkitsen ilmiötä yhteiskuntatutkimuksen, uskontotutkimuksen, sukupuolentutkimuksen ja kulttuurin-tutkimuksen tarjoamien käsitteellistyksien avulla. Tutkielman laadullinen aineisto on kerätty kirjoituspyyntöjen avulla herätysliikkeen nuorilta naisilta sekä erästä keskustelupalstaa, että lumipallomenetelmää hyödyntäen. Analyysi on toteutettu sisällönanalyysin avulla. Muutos näyttäytyy liikkeen arkitodellisuudessa tunnistettavana ilmiönä, joka paikantuu eri elämän osa-alueille ja toiminnan tasoille. Olen jäsennellyt muutosprosessia yhteisötasolla monimuotoistumisen ja sukupolvikehityksen näkökulmasta, kun taas henkilökohtaiselle tasolle paikannan sukupuolielämän muutokset ja herätysliikkeen tilan herättämät ajatukset. Näiden väliin jää representaatiotaso, joka pitää sisällään perinteisen vanhoillislestadiolaisen naisen kuvaa ylläpitävät tekijät, kuten suurperheäidin roolin ja tietyn rajallisen ulkoisen ilmaisun. Herätysliikkeen nuoret naisjäsenet näyttäytyvät tutkielman valossa aktiivisina, uudistuksille avoimina, ja pääosin muutoksen tarpeelliseksi kokevina toimijoina, vaikka liikkeen esityksissä korostetaankin yhdenmukaista ja jaettua perinteistä arvojärjestystä. Tulosten pohjalta on mahdollista todeta, että vanhoillislestadiolaisten naisten kyseenalaistamisen, keskustelun sekä toiminnan seurauksena liikkeen tapakulttuuri muuttuu ja liberalisoituu.
|