| Summary: | Kandidaatintutkielma käsittelee Pentti Saaritsan Varmuus kerrallaan -runokokoelman puhujaa ja tämän yksinäisyyden suhdetta urbaaniin ympäristöön. Lähiluvun keinoin tutkielmassa tulkitaan Saaritsan käyttämiä kielellisiä- ja rakenteellisia keinoja, jotka rakentavat kuvaa yksinäisestä ja yhteiskunnan ulkopuolella elävästä miehestä. Aineistona ovat vuonna 1967 kirjoitetun kokoelman runot Vaaramomentteja sekä Kohtaus I ja Kohtaus II.
Analyysissä käytetään fenomenologista asennoitumista, joka ohjaa tulkintaa runon puhujan kokemusmaailmaan, hänen aistimuksiinsa ja tunteisiinsa. Puhujalla tarkoitetaan tutkielmassa runon sisäistä ääntä, ei siis analysoitavien tekstien kirjoittajaa. Tutkielmassa selvitetään, miten puhujan syrjäytyneisyys ja yksinäisyys värittävät hänen ympäristöstään tekemiä havaintoja. Tutkielman teoria pohjaa psykoanalyyttiseen kirjallisuudentutkimukseen. Teoriavalintaa perustellaan sillä, että runoissa puhujan sosiaalinen elämä on joutunut tukahdutetuksi, minkä vuoksi hänen tiedostamattomaansa on kertynyt pelkoa muita ihmisiä kohtaan.
Tutkielmassa osoitetaan, että runoissa arkiset havainnot vääristyvät puhujan mielessä, jolloin ne saavat suuret, ahdistavat ja usein pelottavat mittasuhteet. Lisäksi hänen on vaikea luottaa asioiden muuttumiseen ja toisiin ihmisiin. Tekstejä tarkasteltaessa selviää, että Saaritsan runoissa näkyvät Suomessa 1960-luvulla tapahtuneen maaltamuuton ja kaupungistumisen varjopuolet. Aikansa modernismille tyypillisesti runot sisältävät yhteiskuntakriittisen kannanoton, tällä kertaa työttömien ja ulkopuolisuutta kokevien kansalaisten puolesta. Tutkielman keskeisimpiä käsitteitä ovat tiedostamaton, ego, kammottava, urbaani yksinäisyys, muukalaisuus ja runon puhuja.
|
|---|