| Summary: | Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten vammaispolitiikan muutos sekä YK:n vammaisyleissopimuksen
ratifiointi heijastuu kunnallisissa vammaispalveluissa toteutuvan vammaissosiaalityön
palvelukäytäntöihin kehitysvammaisten asiakkaiden asumispalveluiden näkökulmasta.
Vammaispoliittinen muutos konkretisoituu YK:n vammaisyleissopimuksen artiklassa 19, jossa
korostetaan, että jokaisella on oikeus valita missä ja kenen kanssa asuu, eivätkä he ole velvoitettuja
käyttämään tiettyä asumisjärjestelyä. Ajankohtainen vammaispolitiikka korostaa kehitysvammaisten
asumispalvelujärjestelmän kehittämiskohteena olevan erityisesti yksilöllisemmän asumisen
kehittäminen hyödyntäen tavanomaista asuntokantaa. Tähän tavoitteenasetteluun nojaten tutkielmassa
tarkastellaan erityisesti vammaispalveluiden palvelujärjestelmässä toteutuvaa mahdollisimman
tavanomaisen ja itsenäisen asumisen toteutumista ja sen haasteita ja mahdollisuuksia
vammaispoliittisten tavoitteiden näkökulmasta. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisena YK:n
vammaisyleissopimuksessa korostuva ihmisoikeusperustaisuus näyttäytyy vammaispalveluiden
työntekijöiden työssä asumispalveluja järjestettäessä.
Tutkielma sijoittuu yhteiskuntatieteellisen vammaistutkimuksen tutkimusperinteeseen, joka tutkii
yhteiskunnallisia rakenteita, asenteita ja syrjinnän muotoja. Tutkielman tutkimuskohteena on erään
maakunnan alueella työskentelevät kunnallisten vammaispalveluiden työntekijät, sosiaaliohjaajat ja
sosiaalityöntekijät. Tutkimusaineisto on kerätty ryhmähaastatteluina teemahaastattelua hyödyntäen ja
on analysoitu teemoittelulla, joka on yksi sisällönanalyysin muoto.
Tutkielman tulosten perusteella voidaan todeta, että kaikissa kunnissa on olemassa palvelurakenteet
kehitysvammaisen asiakkaan itsenäisen asumisen mahdollistamiseksi, mutta palvelujärjestelmän
rajallisuudesta johtuen itsenäinen asuminen mahdollistuu tällä hetkellä kuitenkin pääosin vain
lievemmin kehitysvammaisille asiakkaille. Kehitysvammaisen asiakkaan oikeus osallistua omaa
asumistaan koskevaan päätöksentekoon toteutuu ainakin ajoittain rajallisesti, koska
vammaispalveluiden työntekijöillä ei ole käytössään sellaisia kehitysvammaisen asiakkaan mielipiteen
ilmaisua ja itsenäistä päätöksentekoa tukevia menetelmällisiä keinoja, joilla kehitysvammaisen
asiakkaan osallisuutta voitaisiin täysimääräisesti tukea vammaispolitiikan tavoitteiden mukaisesti.
Kunnissa ei tällä hetkellä tehdä strategista tai suunnitelmallista työtä kehitysvammaisten
asumispalvelujärjestelmän ja itsenäisemmän asumisen kehittämiseksi vammaispoliittisten linjausten
mukaisesti. Tutkielmani tulosten perusteella ihmisoikeusperustainen lähestymistapa
vammaispalveluiden käytännöissä näyttäytyy vielä ohuelta ja sanoittamattomalta.
|
|---|