| Summary: | Sosiaalityö ammattikuntana on oikeuttanut itsensä köyhien auttamisen kautta ja suuntautunut ammatillisen toimintansa alkuajoista asti köyhyyden lievittämiseen ja poistamiseen. Sosiaalityön tutkimus on kuitenkin suurimmalta osin kohdentunut asiakasprosesseihin sekä ammattikäytäntöihin, jolloin vähemmälle huomiolle ovat jääneet hyvinvointipolitiikan aihealueet. Tässä kirjallisuuskatsauksessa haetaan vastausta siihen, miten köyhyys näyttäytyy tutkimuskirjallisuudessa ilmiönä ja sosiaalisena ongelmana, ja mitä on köyhyystietoinen sosiaalityö. Sosiaalityössä tarvitaan vahvaa köyhyystietoa, sillä köyhät ihmiset muodostavat suurimman osan sosiaalityön asiakaskunnasta. Lisääntyvä köyhyys korostaa ammatillisen sosiaalityön toiminnan merkitystä ja tarvetta erityiseen asiantuntijatietoon köyhyyden ilmiöstä.
Tutkimusmenetelmänä on integroiva kirjallisuuskatsaus. Tutkimuksen tarkoituksena on lisätä sosiaalityön asiantuntijatietoa ja erityisosaamista köyhyydestä, tavoitteena on tuottaa tietoa köyhyydestä sosiaalisena ongelmana. Teoreettisena lähestymistapana tutkimus nojaa rakenteellisen sosiaalityön teoriaan. Tutkimuksen aineisto muodostuu Jyväskylän yliopiston kokoelmatietokannoista haetusta tutkimuskirjallisuudesta, ja näin koottu aineisto tulkitaan, kuvataan ja tiivistetään synteesiksi.
Vastauksena tutkimuskysymyksiin osoitetaan köyhyyden yhteiskunnallisena, sosiaalisena ongelmana tulevan ylläpidetyksi 1990-luvun lamaa seuranneilla hyvinvointipolitiikan muutoksilla, jolloin myös muodostuivat köyhyyden ja työn uudet tulkinnat. 2000-luvun aikakaudella köyhyyteen edelleen kohdistuu ”laiska köyhä” ja ”laiska työtön” kulttuurinen tulkinta, joka tulee näkyviin yhteiskunnan kaventuneessa solidaarisuudessa heikompiosaisia kohtaan sekä poliittisissa päätöksissä heikompiosaisten toimeentuloon. Köyhyystietoinen sosiaalityö tämän tutkimuksen mukaan tulkittuna on köyhyyden näkemistä yksittäisen asiakkaan ongelmien kietoutumisena yhteiskunnallisiin ja hyvinvointipolitiikan kehyksiin. Kirjallisuuskatsauksen tuloksena nykyisen sosiaalityön käytännöissä köyhyys katsotaan asiakkaan luonnolliseksi olotilaksi, eikä köyhyyttä ”nähdä” omana ongelmanaan. Sosiaalityön köyhyyssokeus on samalla niin sanottu ”köyhyysparadoksi”, joka kytkeytyy tiedon tuottamisen kysymyksiin; tätä tehtävää ei sosiaalityössä voida toteuttaa silloin, kun köyhyys on normalisoitu sosiaalityön asiakkaan ominaisuudeksi. Sosiaalityön köyhyysparadoksi tuottaa näkymättömyyden kasvot köyhyyteen.
|
|---|