| Yhteenveto: | Pyrin tässä tutkielmassani avaamaan Jean-Paul Sartren Dialektisen järjen kritiikki -kokonaisuudessa
esittämää näkemystä vallankumouksellisten ryhmien dialektisesta luonteesta. Tutkielmani jakaantuu
kolmeen osaan: ensimmäisessä tutkin eksegeettisesti Sartren Dialektisen järjen kritiikin väitteitä
ontologiasta ja dialektiikasta. Toisessa osassa perehdyn syvällisemmin siihen, kuinka Sartre johtaa näistä
lähtökohdista sosiaaliontologisen näkemyksensä yhteiskuntia vakaina, mutta samaan aikaan
vieraantuneina, pitävistä voimista. Kolmannessa osassa tutkin vallankumousten toimintaa ryhmien
näkökulmasta. Kontekstualisoin tutkimukseni Ranskan Suuren vallankumoukseen, jota myös Sartre
hyödynsi runsaasti teoksessaan teoriaansa avaavana historiallisena tapahtuma. Sartre siirtyi Dialektisen
järjen kritiikissään aiemmasta fenomenologisesta viitekehyksestään marxilaiseen, ja näin ollen tulkitsen
Sartren väitteitä itsekin marxistisen teorian tarjoamassa viitekehyksessä.
Tutkimuskysymykseni on selvittää, miten vallankumoukselliset ryhmät toimivat Sartren mukaan
dialektisesti tarkasteltuna. Keskeisin tavoitteeni on avata Sartren esittämää praxiksen ja praktiko-inertian
välistä dialektista jännitettä, jota Sartre pitää oman marxistisen eksistentialisminsa alkupisteenä. Osoitan,
kuinka praxiksen ja praktiko-inertian välinen dialektiikka toimii Sartren Dialektisen järjen kritiikin
keskeisimpänä eteenpäin vievänä voimana, joka esiintyy selvimmillään ryhmien toiminnassa ja
olemisessa. Sartre uskoo tämän dialektiikan olevan historian ymmärrettävyyden perusehto, mutta se
tekee historiasta myös kehämäistä. Tutkielman päätöksessä tarkastelen Sartren dialektiikan
implikaatioita yhteiskunnalliselle ajattelulle laajemmin sekä poliittisessa että akateemisessa kontekstissa.
|
|---|