| Yhteenveto: | Tämä pro gradu-tutkielma tarkastelee sitä, minkälaisia merkityksiä kansanedustajat konstruoivat pitkäaikaistyöttömyydelle eduskunnan täysistuntokeskusteluiden puheenvuoroissa ja minkälaisia retorisia keinoja he käyttävät näitä diskursseja muodostaessaan. Tutkielman aineistona käytän kahden eri lakialoitteen (HE 51/2017 vp) ja (HE 13/2020 vp) lähetekeskusteluja. Lähetekeskustelut sijoittuvat vuosille 2017 ja 2020. Aineisto on analysoitu retorisen diskurssianalyysin keinoin.
Tutkielman teoreettis-metodologisena viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi, jonka perusolettamuksena on todellisuuden rakentuminen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Lähtökohtana tutkielmalle on näin ollen se, että kansanedustajat täysistunnoissa luovat, uusintavat ja välittävät todellisuuskuvaa pitkäaikaistyöttömyydestä.
Analyysin myötä aineistosta on paikannettavissa neljä rinnakkaista, toisiinsa limittyvää diskurssia; individualismi-, haaste-, ongelma- ja osallisuusdiskurssit. Diskursseissa hyödynnetään monipuolisesti erilaisia retorisia keinoja. Yleisimpiä retorisia keinoja ovat kategorioiden käyttö, kontrastin luominen sekä ääri-ilmaisut.
Tutkimuksen perusteella pitkäaikaistyöttömyydestä tuotetaan eduskunnan täysistuntokeskuste-luiden puheenvuoroissa moninaista, mutta pääsääntöisesti kielteistä kuvaa. Diskurssien valossa pitkäaikaistyöttömyys hahmottuu ensinnäkin yksilön elämäntilanteeseen liittyvältä haasteelta ja työllistyvyyden ongelmalta. Toiseksi pitkäaikaistyöttömyys kuvautuu hallinnollisena kysymyksenä ja kolmanneksi osallisuuden puutteena. Tulosten perusteella voitaneen todeta, että pitkäaikaistyöttömyys konstruoituu yksilön elämään kokonaisvaltaisesti vaikuttavana asiana, johon tulee puuttua aktivointipolitiikan keinoin. Edellä kuvatut pitkäaikaistyöttömyyden merkitykset perustelevat palvelujärjestelmän uudistamista ja muutosta.
|
|---|