| Yhteenveto: | Pankkisektorin ulkopuolinen rahoituksen välitys on merkittävä ja kasvava reaalitalouden rahoituskanava nykyisessä rahoitusjärjestelmässä. Sektorin voimakasta kasvua on edistänyt erityisesti yhteissijoitusyritysten, kuten hedge-rahastojen ja rahamarkkinarahastojen, määrän kasvu. Sektori muun muassa edistää kilpailua luotonantajien keskuudessa ja kasvattaa sijoittamisen tehokkuutta. Pankkisektorin ulkopuolisen rahoituksen välityksen riskiprofiili on kuitenkin perinteistä pankkisektoria korkeampi, millä voi olla negatiivisia vaikutuksia rahoitusvakauteen.
Makrovakauspolitiikan tavoitteena on ylläpitää ja edistää rahoitusvakautta. Pankkisektorin ulkopuolinen rahoituksen välitys voi kuitenkin horjuttaa tätä tavoitetta, koska sektori on makrovakauspoliittisen sääntelyn ulkopuolella. Tästä syystä pankkikriisien todennäköisyys voi kasvaa. Nykyisessä tilanteessa on siten tarvetta sääntelyn uudistamiselle. Päätöksenteossa tulisi huomioida sääntelyn kiertämiseen liittyvät kannustimet.
Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan makrovakauspolitiikkaa ja pankkisektorin ulkopuolista rahoituksen välitystä. Tutkielman empiirisessä osiossa tutkitaan enimmäisluototussuhteen ja pankkisektorin ulkopuolisen rahoituksen välityksen vaikutusta systeemisen pankkikriisin todennäköisyyteen. Enimmäisluototussuhde on yksi makrovakauspolitiikan välineistä. Empiirisessä osiossa tutkitaan myös makrovakauspolitiikan substituutiovaikutusta eli kiristyvän sääntelyn aiheuttamaa rahoituksen välityksen painopisteen siirtymistä vähemmän säännellyille sektoreille. Empiirisenä menetelmänä käytetään probit-mallia.
Tutkimustulosten perusteella havaitaan, että makrovakauspolitiikan löyhentäminen yhdistettynä pankkisektorin ulkopuolisen rahoituksen välityksen suureen kokoon kasvattaa systeemisen pankkikriisin todennäköisyyttä. Lisäksi tutkimustulosten mukaan makrovakauspolitiikan kiristämisellä näyttäisi olevan substituutiovaikutus siten, että se kasvattaa pankkisektorin ulkopuolisen sektorin osuutta rahoituksen välityksessä.
|
|---|