| Yhteenveto: | Pimeätuulinen valkoinen hiljaisuus – runoilijan poeettinen tajunnanmaisema on tieteellis-taiteellinen tutkimus, jossa filosofiaa, psykologiaa, pelkoteoriaa, luovuutta, Kalevalaa, kosmologiaa, biologiaa ja kansanperinnettä yhdistelemällä kuvaan poeettista tajunnanmaisemaa ja maailmankuvaa.
Käsittelen filosofiaan, luovuuteen ja kuolemaan päin kuperkeikallaan olevaa aihetta konkreettisten omaan kokemuksiin pohjaavien ilmiöiden, kuten kirjoittamisen, pimeässä metsässä kävelyn, kuoleman, vuorilla vaeltamisen, jongleerauksen, akrobatian, saattohoidon ja runoilijana toimimisen kautta. Kuvaan luovuutta poeettisena olemisen orientaationa henkilökohtaisesti ja tiedollisesti.
Vuosien kirjoittajan työn aikana olen havainnut, että luovuus ja kuolema nivoutuvat toisiinsa. Olen kutsunut tuota luovuudessa sarastavaa erityistä tunnelmaa luovuuden kuolematunnuksi, ohuuden tunteeksi sekä olemisen aukeamaksi. Tässä tutkimuksessa kuvaan kirjoittamalla luovuuden kuolematuntua, ohuuden tunnetta ja olemisen aukeamaa.
Virittäydyn ensin pimeässä vaeltamisen ja kirjoittamisen kautta olemisen ja luovuuden perustaan. Lähden liikkeelle tajunnan anatomiasta kuvaten tajunnan virtaavaa avautuneisuutta sekä tajunnan arkipäiväisyyttä, jonka jälkeen kuljen tajunnan kuilutunteen ja pelon kysymyksen kautta kuolemaan päin olemisen mahdollisuuksiin ja kuoleman luovaan kipinään. Luovuudessa sarastaa tuonpuoleisen Pohjolan karu ja villi, mutta viljava maa.
Toisinaan luovuus sijoitetaan irrallisena saarekkeena luovan ihmisen eli minätoimijan toimintaan. Tutkimuksessani kirjoitan luovuuden orientaatiosta, jossa havahdun kuolematietoisuuteen ja koen eräänlaisen mikrokuoleman. Tässä kuolemassa havaintoja ja kokemuksia hallinnut ”minätunne” ohenee ja väistyy taka-alalle, jolloin viriää kokonaisval-taisempi oleminen; luovuuden ja luovan toiminnan poeettinen orientaatio.
Poeettisuus sanan käyttö perustuu antiikin filosofian poiesis –sanaan, joka puolestaan liittyy luontosuhteeseen. Runoilijan poeettinen tajunnanmaisema tarkoittaakin luonnollisuuden löytämistä, jolloin pääosassa on kokonaisval-tainen luovuuden resonanssi luonnonprosesseja myötäillen.
Tässä poeettis-ruumiillisessa orientaatiossa keskeinen osa kirjoittaja-runoilijan luovuutta on kyky virittäytyä perustavaan hiljaisuuteen, haptiseen herkkyyteen, luontoon ja nimeämättömyyteen; kirjoittamattomuuden hetkiin, jolloin luovuus toteutuu kokoaikaisena perustavana maailmankaikkeudellisena orientaationa. Tällöin luovuus näyttäytyy alati avautuvana virtana - pimeänä tuulena, jolle altistua ja antaa mahdollisten sanojen muotoutua ja nousta.
|
|---|