| Yhteenveto: | Tutkimuksessa selvitettiin, kuka on se lapsi, jolle elämä oli antanut erityisen ominaisuuden, jota muut tarkastelivat ja arvioivat. Tutkittiin millainen lapsi oli ja
millaisena hän itsensä näki. Perehdyttiin siihen, miten lapsen puheessa, eleissä,
kuvissa ja tekemisissä nousivat hänen omat näkemyksensä itsestään ja miten
muiden ihmisten kuvaukset vaikuttivat häneen.
Tutkimus toteutettiin moninäkökulmaisena ja monimenetelmällisenä laadullisena tutkimuksena. Tutkimuksessa havainnoitiin ja haastateltiin yhteensä kolmeatoista 6–12-vuotiasta lasta, joilla kaikilla oli todettu erityisen tuen
tarve. Haastatteluissa ja ryhmätoiminnoissa otettiin esille minäkuvaan, lapsille
tärkeisiin asioihin, toiveisiin ja unelmiin liittyviä keskustelunaiheita.
Lapset muodostivat omaa minäkuvaansa suhteessa perheeseen, kavereihin, vertaisiin ja omaan osaamiseensa. Lapset pitivät itseään rakkaana perheenjäsenenä, hyvänä kaverina ja moniosaajana, joka joutui tasapainoilemaan
oman kokemuksensa ja toisten ihmisten näkemysten kanssa. Huumori ja jekuttaminen toivat iloa arkeen, mutta huolta aiheutti perheelleen tuottama taakka
oman erityisen ominaisuutensa vuoksi. Lapset kaipasivat elämäänsä rakastavaa
perhettä, kavereita, jotka eivät jätä yksin ja hyväksymistä omana itsenään.
Tutkimukseen osallistuminen tarjosi lapsille nähdyksi ja kuulluksi
tulemisen kokemuksen, jonka kautta oli mahdollista muodostaa ymmärrystä
siitä lapsuuden kulttuurista, johon kuului elämää erityisen ominaisuuden
kanssa. Tutkimus auttoi lapsia tutustumaan itseensä ja kannusti osallistumaan
omaan elämäänsä liittyvien seikkojen esiin nostamiseen.
|
|---|