| Yhteenveto: | ”Kaunokirjallisuuden tekeminen on olemassa olevan tekstimateriaalin uudelleen järjestämistä.” Näin on lausunut Tommi Melender (2018, 48), eikä hän ole ajatuksineen yksin. Koko antiikin tarinankerrontaperinne on pulpunnut avoimesta periaatteesta kierrättää jo olemassa olevia tarinoita. Vaikka painetun kirjan myötä tekijänimet ja tekijänoikeudet ovatkin tulleet osaksi kirjallista maailmaa, luomme juttumme enemmän tai vähemmän toisten juttujen pohjalta, tietoisesti tai tiedostamatta lainaten.
Maisterintutkielmani käsittelee adaptaatiota, tietoisesti toisen tarinan pohjalta oman tarinan tekemistä. Tutkielma on kaksiosainen: (ei julkinen) taiteellinen osio on Lumikin pohjalta kirjoittamani romaanikäsikirjoitus, Blanka. Teoreettisessa osassa, jonka tiivistelmää juuri luet, käsittelen adaptaatiota tapaustutkimuksen keinoin taiteellista osiota tutkimuskohteena käyttäen. Adaptaation teoriassa nojaan pitkälti Linda Hutcheonin (2013) teokseen A Theory of Adaptation. Kysymykseni kuuluu: mitä tapahtuu matkalla sadusta romaaniksi?
Hutcheonin (2013, 20) mukaan adaptaatio on pohjatarinan omaksi tekemistä ja se perustuu tulkinnalle ja uuden luomiselle. Tulkitsen Lumikkia kahdesta näkökulmasta. Esittelen Bruno Bettelheimin (1998) psykoanalyyttisen tulkinnan, jonka jälkeen tulkitsen sadun itse feministin silmin. Lisäksi pohdin tekijyyttä ja adaptaation tekemisen intentioita. Käyn läpi mitä yleisesti ottaen tarkoittaa siirtää kansansatu romaanimuotoon ja miten tämä siirtymä omassa adaptaatiossani näkyy. Oman tilansa tutkielmassa saa osin kuoppaisenkin kirjoittamisenprosessini analysointi ja siitä riipimäni oppi.
|
|---|