| Summary: | Tarkastelin kahdeksan henkilön elämänkerrallisia kertomuksia kahdesta eri tarinasta: opiskelijan itsemurhan käsittelystä sekä musiikin roolista tuossa prosessissa. Analysoitu aineisto kuvasi itsemurhan jälkeistä sopeutumista. Tutkimuksen tieteenfilosofisena lähtökohtana on narratiivisuus, ja täten käytin tutkimusmenetelminä kerronnallista haastattelua, joka sisälsi myös elämänviivan piirtämisen sekä elämänkerrallisia kirjoitelmia. Analyysimenetelmänä toimi yksinomaan Paul Sullivanin (2012) kehittelemä dialogisen lähestymistavan mukainen analyysimalli, jonka avulla erottelin aineistosta erityisiä hetkiä sekä loin uusia dialogeja. Näiden avulla muodostuivat genret.
Analyysiprosessin tuloksena loin kahdeksan uutta sopeutumistarinaa, jotka kulkevat limittyneenä läpi tulososion. Tarkoituksena ei ollut luoda henkilökohtaisia sopeutumisprofiileita vaan hahmottaa laajempi dialoginen kokonaisuus, josta olen erottanut kaksi eri musiikillista orientaatiota sisältävää lukiota. Sopeutumisprosessissa dialogi, läheisten ja ryhmän tuki, merkityksellistämisprosessi, suru, opettajien ammatillinen toiminta sekä tunnereaktiot muodostivat suurimmat genret. Yksi merkittävin tutkimustulos oli, että musiikin hyödyntäminen tapauksen käsittelyssä oli selkeästi aktiivista vain kahden informantin osalta, vaikka musiikilla itsessään on suuri rooli kuuden informantin elämässä. On aiheellista pohtia, miksi musiikilla oli niin vähäinen rooli tapaukseen liittyen.
|
|---|