| Summary: | Suomalaisessa yhteiskunnassa avioliitto nähtiin vuosisatojen ajan jumalallisena instituutiona. Kirkon valta avioliittoihin nähden oli suuri, sillä se vihki avioparit ja myönsi myös harvinaiset avioerot. Avioliitto oli yhteiskunnan yksi perusyksikkö, ja sen säilyvyys nähtiin koko yhteiskuntarauhan vuoksi välttämättömänä. Maallinen ja hengellinen esivalta pyrkivät ehkäisemään avioeroja niin kontrollin kuin lainsäädännön avulla.
Tällä tutkielmalla pyrin selvittämään, minkälaista kontrollia riitaisat tai uskottomat aviopuolisot kohtasivat kirkon taholta vuoden 1869 kirkkolain myötä. Selvitän, mitä riitaisten aviopuolisoiden kontrollitoiminnassa kokonaisuudessaan tapahtui, minkälaista kirkon kontrolli oli luonteeltaan ja miten pariskunnat siihen suhtautuivat. Selvitän myös, minkälaisia sielunhoidollisia neuvoja kirkko pariskunnille antoi ja toimiko kirkkokuri aviosovun palauttamiseksi. Aikarajaukseni loppuu vuoden 1923 uskonnonvapauslakiin. Aikaisempi tutkimus on käsitellyt mm. kirkon kontrolliroolia ihmisten elämässä laajemmin, avioliiton ulkopuolista seksuaalisuutta, sukupuoliroolien esiintyvyyttä sekä avioeroja. Avio-ongelmien kirkollisesta kontrollista ei ole kuitenkaan tehty tarkempaa selvitystä.
Lähteinä olen käyttänyt kirkollista arkisto- ja normiaineistoa. Päälähteinä on kirkkoneuvoston pöytäkirjat 11 seurakunnasta ja niistä löydetyt 106 pariskunnan tapausta, joiden lisäksi käytän kinkeripäiväkirjoja, piispantarkastuksen pöytäkirjoja sekä ohjekirjoja maallikoille.
Avioliiton konfliktit tulivat kirkollisen kontrollin piiriin juorujen, huhujen sekä maallikkotoimijoiden tarkkailun perusteella. Kinkerit toimivat usein ongelmien ilmiantokanavana. Hyvin harvoissa tapauksissa puoliso tuli itse kertomaan avio-ongelmistaan. Kirkkoneuvostoissa käsiteltiin ongelmia tarkemmin. Yleisimmät kirkkoneuvoston avio-ongelmien käsittelyaiheet olivat eripuraisuus, uskottomuus ja erillään asuminen. Seurakuntien kontrollitoiminta oli hyvin vaihtelevaa. Neuvoston edessä puolisoita kuulusteltiin, heitä neuvottiin kristillisen avio-opin mukaan ja sovintoon taipumattomille jaettiin varoituksia, harvemmin rankaistiin kirkollisten oikeuksien menetyksellä. Kirkon kontrollitoiminta herätti seurakuntalaisissa vältteleviä ja negatiivisia reaktioita, mutta myös nöyrää käytöstä oli havaittavissa.
Kirkon puuttuminen avio-ongelmiin ei tuottanut useinkaan toivottua tulosta. Monet pariskuntien tilanteet olivat liian tulehtuneita, eikä kirkolla ollut keinoja saada sovintoa aikaiseksi. Saavutetutkaan sovinnot eivät usein olleet pelkästään kirkkoneuvoston toiminnan ansiota. Viimeistään 1900-luvun alussa kirkkokurin käyttö lopetettiin kannattamattomana.
|
|---|