| Yhteenveto: | Selvitän tutkimuksessani Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toteuttaman musiikkikasvatuksellisen toiminnan
arviointikäytänteitä; minkälainen arviointikulttuuri seurakunnissa vallitsee musiikkikasvatuksen osalta, mihin se
perustuu ja miten kirkon musiikkikasvattajat, tässä tutkielmassa kanttorit, sitä käytännössä toteuttavat?
Arviointi on jokapäiväinen ilmiö ihmisen elämässä ja myös kasvatuksen näkökulmasta yksi sen perustekijöistä.
Arviointiin liittyvät eettiset kysymykset ja arvioinnin kokeminen subjektiivisesti tekevät siitä haastavan tehtävän
kasvatus- ja opetustyötä tekeville, ja haastavuus lisääntyy entisestään, kun arviointikohteena on musiikin
osaaminen. Niin lähelle minäkuvaa ja ihmisen sisintä osuvan taidon arviointi vaatii arvioijalta vastuullisuutta ja
tiedostavaa otetta, ja selvitän, saavatko kanttorit yhtä vahvan tuen arviointiosaamisensa muodostamiseksi
koulutuksessaan ja työyhteisönsä ohjeistuksesta kuin esimerkiksi peruskoulussa toimivat musiikkikasvattajat.
Tutkielmaa on työstetty vuoden 2015 aikana. Tänä aikana ilmestyi yksi uusi julkaisu seurakunnan varhaisikäisten
musiikkikasvatuksen ohjeistuksesta, mutta kaiken kaikkiaan seurakunnan musiikkikasvatuksen arvioinnin tila
osoittautui lähdetietojen perusteella ristiriitaiseksi. Kanttorien koulutus ei tutkintosisältöjen perusteella tarjoa
minkäänlaisia eväitä arviointiin ja ainoassa 1980–luvulta peräisin olevassa seurakuntien koko musiikkikasvatusta
käsittelevässä ohjeistuksessa arvioinnista mainitaan kahden lauseen verran. Arvioinnin todellisen roolin
selvittäminen vaatisi tutkimuksen siitä, miten kirkon musiikkikasvatustyötä käytännössä tekevät kanttorit ja
esimerkiksi seurakuntatyössä olevat kaksoiskoulutetut musiikinopettaja-kanttorit arviointikulttuurin kokevat ja
miten he käyttävät arviointia omassa työssään.
Kirjallisuuden perusteella arvioinnin merkitys minäkuvan rakentumiselle ja itsetunnon vahvistumiselle sekä
oppimistaitojen kehittymiselle ja oppimistavoitteiden saavuttamiselle on korvaamaton. Numeroiden sijaan arviointi
voi olla erilaisten näkökulmien antamista ja itsearvioinnin tukemista pehmein menetelmin, kuten havainnoimalla ja
keskustelemalla. Palautteen antaminen voi olla myötäelämistä, läsnäoloa, ymmärtämistä ja rohkaisua, ja mielestäni
tässä olisi kirkolla tilaisuus olla luomassa suorituskeskeiseen yhteiskuntaamme toivon arviointia.
|
|---|