| Yhteenveto: | Tutkielman tehtävänä on selvittää, kuinka lasten kuolinilmoittaminen on muuttunut
Helsingin Sanomissa vuosien 1910–2000 välillä. Tutkielman varsinaiset
tutkimuskysymykset on jaettu kahteen osaan. Miten lapsivainajan kuolinilmoittaminen on
muuttunut 1900-luvun aikana Suomessa ja kuinka yleistä se on ollut? Sekä toiseksi, miten
lasten kuolinilmoittamisen yleistyminen on vaikuttanut ilmoitusten sisältöön?
Tutkielmassa tarkastellaan kuolinilmoituksia kulttuurisena konventiona, joka on osa
yhteisön kuolemankulttuuria. Kuolemankulttuurilla tarkoitetaan yhteisön tapoja käsitellä ja
selittää kuolemaa. Yhteisön kuolemankulttuuri ei ole yhtenäinen kokonaisuus vaan
useampien erilaisten kulttuuristen konventioiden joukko. Tutkielman teoreettisina
lähtökohtina ovat Norbert Eliaksen sivilisaatioteoria, Zygmunt Baumanin ajatukset
kuoleman dekonstruktiosta sekä Tony Walterin kuolemankulttuurien jako kolmeen eri
aikakauteen: traditionaaliseen, modernin ja neomoderniin.
Tutkielman analyysimenetelmänä on käytetty vertailevaa aineistotriangulaatiota, jossa
kahta eri empiiristä aineistoa verrataan keskenään sekä luodaan synteesi. Tutkielman
aineistoina ovat Suomen kuolleisuustilastot vuosilta 1878–2009 sekä Helsingin Sanomien
kuolinilmoitukset tammi-, touko- ja syyskuilta vuosina 1910 (n=107), 1950 (n=842) ja
2000 (n=1624). Kuolinilmoitusaineistosta olen lisäksi eritellyt alle 10-vuotiaiden lasten
kuolinilmoitukset vuosilta 1910 (n=8), 1950 (n=25) ja 2000 (n=10). Analyysiä on
täydennetty lasten kuolinilmoitusten sisällönanalyysillä.
Keskeisimpiä tutkimustuloksiani ovat lasten kuolinilmoitusten yleisyyden kasvun
paikantaminen vuosien 1950 ja 2000 välille sekä kuolinilmoituksen konvention
muuttuminen vanhempien epäonnen kuvaamisesta lapsen muistamiseen laajan
tunneyhteisön korvaamattomana jäsenenä. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että
lapsivainaja on saanut tasavertaisen aseman kuolinilmoituksissa aikuisiin vainajiin
verrattuna, johtuen yksilöstatuksen laajentumisesta lapsiin.
|
|---|