| Summary: | Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisia taikuutta käsitteleviä tutkimuksia 1700-luvulta 1920-luvulle. Painopiste on väitöskirjoissa, mutta myös muita tutkimuksia on otettu tarkasteltavaksi mikäli ne ovat olleet kokonaisuuden kannalta olennaisia. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuinka taikuutta on Suomessa tutkittu ja kuinka tutkijat ovat taikuuteen suhtautuneet. Aihetta käsitellään diskurssien avulla ja tutkitaan, minkälaisia diskursseja eri vuosisatojen taikuustutkimuksista löytyy.
Nykynäkökulmasta 1700-luvun väitöskirjat eivät ole erityisen tieteellisiä tai objektiivisia ja valistuksellinen diskurssi nousee monissa tutkimuksissa vahvasti esiin. 1700-luvulle on myös leimallista se, että väittelijöiden sijaan heidän ohjaajinaan toimineet professorit ovat usein kirjoittaneet väitöskirjat. Keskeinen vaikuttaja 1700-luvulla onkin Henrik Gabriel Porthan, joka ohjaavan professorin ominaisuudessa on joko kokonaan tai osittain kirjoittanut suuren osan 1700-luvun taikuutta käsittelevistä väitöskirjoista.
Porthanin kuoltua taikuuden tutkiminen Suomessa hiipui ja 1800-luvun ainoa taikuustutkija oli Elias Lönnrot, mikäli aivan vuosisadan loppua ei oteta lukuun. Lönnrot tarkastelee lääketieteen väitöskirjassaan suomalaista kansanparannusta. Toisin kuin 1700-luvun opiskelijat, Lönnrot on joutunut kirjoittamaan väitöskirjansa itse. Väitöskirjan ohella Lönnrot kirjoitti myös useita muita taikuutta käsitteleviä kirjoituksia. Kirjoituksissaan Lönnrot suhtautuu taikuuteen huomattavasti suvaitsevaisemmin kuin Porthan 1700-luvulla.
1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa taikuuden tutkimus lisääntyi selkeästi. Kyseiselle ajanjaksolle leimallista on maantieteellis-historiallinen tutkimusmenetelmä ja kansallinen suuntautuminen. Tutkimukset ovat nykynäkökulmasta selkeästi tieteellisempiä, eikä tämän ajanjakson tutkimusten kohdalla ole enää hedelmällistä pohtia sitä, ovatko tutkijat suhtautuneet taikuuteen tuomitsevasti tai suvaitsevaisesti.
|
|---|