| Yhteenveto: | Tutkielmassa tarkastellaan ihmisen henkistä kasvamista Hans-Georg Gadamerin filosofisen
hermeneutiikan pohjalta, jolloin kasvaminen nähdään hermeneuttisena ilmiönä, joka tapahtuu
aina kasvavan ja hänen tulkintansa kohteen välillä dialogisesti. Kasvamisen tapahtumisen luonteen
kuvaamisen kautta tutkielmassa tuodaan esiin näkökulma, josta katsottuna kasvatuksen ja
sivistyksen välille ei asetu ristiriitaista vapaaksi pakottamisen ongelmaa, pedagogista paradoksia.
Kasvaminen nähdään gadamerilaisesta hermeneuttisesta perspektiivistä tulkinnan tapahtumisena,
joka tapahtuu dialogisesti kahden erilaisen näkökulman välissä. Objektiivinen näkökulma
on mahdoton, koska ihmisen ymmärrys on aina historiallista ja rajallista. Kieli ja mennyt perinne
vaikuttavat aina siihen, millaiseksi yksilön ymmärrys muotoutuu. Kasvaminen ei kuitenkaan
ole perinteen omaksumista sellaisenaan, vaan perinne muuttuu erilaisissa tulkinnoissa,
koska ihminen tulkitsee aina omassa ajassaan ja paikassaan. Ihmisen ymmärrys muuttuu jatkuvasti
dialogisten kasvamiskokemusten kautta. Kasvaminen on dialogista, olkoonpa toisena
osapuolena sitten toinen ihminen, teksti, taideteos tai jokin muu, mikä herättää kysymyksen.
Kasvamista tapahtuu, kun ihminen ylittää oman kapean näkökulmansa ja avautuu uudelle näkökulmalle
heittäytyen pelin omaiseen dialogiin vieraan kanssa. Kasvamisprosessissa molemmat
dialogin osapuolet muuttuvat ja syntyy jotain uutta. Ymmärtäessään jotakin uutta myös
yksilön itseymmärrys lisääntyy. Näin kasvamista ei voida palauttaa kasvattajan tai koulun intentionaaliseen
toimintaan, vaan on kyse laajemmasta tapahtumasta. Kasvaminen on aina uutta
luovaa kahden erilaisen näkökulman välistä dialogia, jossa tulkintoihin välittyy aina myös
mennyt perinne, mutta jossa tuo perinne myös muuttuu. Kasvaminen hermeneuttisena tapahtumana
on kontrolloimatonta, johon on opittava vain ottamaan osaa. Tällöin kasvatuksella ei
voida pakottaa kasvamaan eikä kontrolloida yksilön kasvamista, koska kasvaessaan yksilö on
aina itse aktiivisesti dialogissa mukana. Kasvatus voi olla vain erilaisten mahdollisuuksien tarjoamista,
joiden kautta kasvatettavan ymmärrys voi laajentua. Ymmärryksen muuttuminen on
kivuliasta, mutta sen kautta ihminen voi tiedostaa rajallisuutensa ja tällöin kokea velvollisuudekseen
jatkuvan oman ymmärryksen riskeeraamisen vieraille näkemyksille avautumalla. Sivistys
ei olekaan lopullisen tiedon omaamista, vaan kykyä jatkuvasti avautua erilaisille näkökulmille
ja laajentaa omaa horisonttia. Pedaogoginen paradoksi, eli kasvatuksella pakottaminen
vapaaksi eli sivistyneeksi, ei asetu ongelmaksi, jos kasvamisen hermeneuttinen luonne tunnustetaan.
Kasvatuksella ei voida pakottaa kasvuun ja sivistykseen, koska kasvaminen ei ole metodista
toimintaa, jota voitaisiin kontrolloida. Ainoa tie sivistykseen on loputon osallistuminen
kasvamistapahtumiin. Niinpä kasvattajan tehtäväksi jää pyrkiä tuomaan esiin näkökulmia, jotka
haastavat kasvatettavan ymmärryksen. Gadamerin hermeneutiikka ei ole metodi, vaan ihmisen
ymmärryksen tapahtumista kuvaava diskurssi. Sen voidaan silti nähdä samalla tuovan esiin
kasvatuksen rajoja ja mahdollisuuksia ja asettavan haasteita myös käytännön kasvatukselle.
|
|---|