| Summary: | Suomen talvi- ja jatkosodan aikana siirrettiin Suomesta noin 80 000 lasta Ruotsiin ja
Tanskaan pääasiassa yksityiskoteihin humanitäärisenä apuna. Sotien loputtua alkoi lasten
palautusoperaatio, joka ei sujunut ongelmitta. Sotalapset joutuivat sodan jälkeen vaikenemaan
siirroista ja vasta 1990-luvulla alkoi Suomeen ilmestyä sotalapsiyhdistyksiä, joissa sotalapset
pääsivät vaihtamaan kokemuksiaan muiden kaltaistensa kanssa. Kemiin 1991 perustettu
sotalapsiyhdistys oli Suomen ensimmäinen, ja yhdistyksen toimesta paljastettu sotalapsi
patsas vuonna 1996 oli ensimmäinen ja huomattavin sotalapsimuistomerkki.
Tässä työssä tarkastelen sotalapsipatsaasta käydyn lehtiaineiston kautta, kuinka lastensiirrot
halutaan muistaa osana Suomen sotahistoriaa. Tarkoitukseni on selvittää, miten
sotalapseuteen liittyvä vaikeneminen selittyi, mikä aiheutti muisteluprosessin alkamisen, ja
mitä seurauksia muistelemisella oli. Työni teoriapohjana käytän muistin politiikkaa ja
metodina diskurssianalyysiä. Lastensiirtoja ei ole aikaisemmin tutkittu muistin näkökulmasta.
Myöskään valtio-opin tai kulttuuripolitiikan tutkimusta ei aiheesta aikaisemmin ole tehty.
Työssäni pyrin osoittaman, että sotalapseuden unohduttamisen juuret ovat lähtöisin
sodanaikaisesta lastensiirtopropagandasta, jonka tarkoituksena oli säilyttää hyvät Ruotsisuhteet.
Sotalasten yksilöinä kokemat muutokset yhdistettynä yhteiskunnan muutoksiin
mahdollistivat sotalasten muisteluprosessin alkamisen 1990-luvulla viisikymmentä vuotta
siirtojen jälkeen. Kollektiivisen muistin luomiseksi tarvittiin kuitenkin laajempi debatti, jossa
eri puheryhmät kamppailivat lastensiirtoihin liittyvistä muistamisen toivoista. Tuossa
debatissa käytiin rajankäyntiä siitä, kuka saa kutsua itseään sotalapseksi. Kamppailussa
sotalapset pyrkivät muuttamaan hegemonista lastensiirtodiskurssia vastaamaan enemmän
heidän omaa totuuttaan siirroista. Hegemonisessa diskurssissa puolestaan pyrittiin viemään
sotalapsilta heidän erityisyys, ja siten tehdä loppu heidän pyrkimyksillensä.
Aspektipolitiikan anti muistin politiikalle onkin ymmärryksessä siitä, että ilmiön ei tarvitse
olla tarkkaan rajattu, ristiriidaton kokonaisuus, ollakseen silti osa yhteisön kollektiivista
muistia. Päinvastoin, työni osoittaa, että vasta kamppailu muistamisen tavoista nostatti
tarpeeksi suuren liikkeen mediassa, että sotalapseudesta pystyi tulemaan koko yhteisön
muistama/muistelema ilmiö.
|
|---|