| Yhteenveto: | 1990-luvulla moni asia vaikutti arkkitehtien ammattikuntaan: tietokoneistuminen,
laman aiheuttama suurtyöttömyys ja arkkitehtitaksan poistuminen. Pyrin
tutkielmassani selvittämään, mitä nuoret arkkitehdit ajattelevat ammatistaan, sen
merkityksestä ja arvostuksesta ammattikuntaan heijastuneiden muutosten jälkeen.
Teemahaastattelulla keräämäni aineiston perusteella nuorilla arkkitehdeilla on
vahvat ammatilliset ihanteet ja usko oman työn tärkeyteen. Heitä motivoi paremman
ympäristön tekeminen ja työn sisällössä ongelmanratkaisu ja jatkuva oppiminen.
Alan yleisinä ongelmina he kokevat kireät aikataulut, huonon palkkatason ja pitkät
työpäivät. Ala on palkkakuopassa, eikä suunnitteluun ole varaa budjetoida tarpeeksi
aikaa. Tästä on seurannut myös alan sisäistä hajaantumista plagioinnin ja epäterveen
hintakilpailun muodossa. Työn laatu kärsii ja syntyy ristiriita ammatillisten
ihanteiden ja työtodellisuuden välille. Arkkitehdit kokevat, että heidän työnsä
merkitystä eivät eri tahot riittävästi ymmärrä.
Erotan aineistostani kaksi urasuuntausta, sankariarkkitehdin ja elantoarkkitehdin.
Sankariksi tähtäävät jatkavat ammatin vanhoja perinteitä individualistisina ideaa
korostavina rakennustaiteilijoina, jotka pyrkivät työllään yhteiskunnalliseen
keskusteluun ja vaikuttamiseen. Elantoarkkitehdeille työ on osa elämää, ei
elämäntapa. He ratkovat suunnitteluongelmia käytännön tasolla.
|
|---|