| Summary: | Tutkimus paneutuu dokumenttielokuvien tekijöiden ja kuvattavien eettisesti haastavaan suhteeseen,
jossa tekijällä on enemmän valtaa kuvattavaan nähden. Valta tuo mukanaan suuren vastuun
kuvattavista, jotka ovat yleensä tavallisia ihmisiä, eivätkä kykene arvioimaan muun muassa sitä,
mitä dokumenttielokuvassa esiintyminen voi tarkoittaa heidän elämänsä kannalta tai että tekijä voi
muokata kuvattavastaan mieleisensä kuvan muokkaamalla ja manipuloimalla materiaalia. Tekijät
painivat vaikeiden eettisten pohdintojen äärelle erityisesti leikkausvaiheessa. Tämän tutkimuksen
tarkoituksena on tarkastella, tarjoaisiko kuvattavan itsemääräämisoikeus uuden näkökulman
lähestyä tuota eettisesti haastavaa valtasuhdetta.
Monien dokumenttielokuvan teoreetikkojen mielestä dokumenttielokuvan ytimestä löytyy tekijän
argumentaatio tai väite kuvaamastaan todellisuudesta eikä niinkään tarinaa. Siitä huolimatta suurin
osa dokumenttielokuvista kertovat myös tarinan. Tutkimuksen analyysimenetelminä ovat olleet
sekä dokumenttielokuvan teoria että narratologia. Niiden avulla on selvitetty, millainen on tekijän ja
kuvattavan suhde aineiston elokuvissa sekä abstrahoitu elokuvien ensimmäinen kertomus ja
tekijöiden väitteet pienempien kuvattavien kertomien kertomusten (hypodiegeettisten kertomusten)
takaa. Fokalisoinnin käsitteen avulla tutkimuksessa on pyritty analysoimaan, mistä näkökulmasta
elokuvien kertomukset on kerrottu ja kuka on määritellyt elokuvien ideologiset normit, joita vasten
henkilöt ja tapahtumat peilataan.
Tutkimuksen aineiston muodostaa viisi erilaista dokumenttielokuvaa, jotka edustavat erilaisia
dokumenttielokuvan tyylilajeja tai moodeja, kuten Bill Nichols ne nimeää. Aineistossa tekijän
positio sekä kuvattavaan että kuvaamaansa todellisuuteen vaihtelee. Osa aineiston elokuvista herätti
epäilyksen, ettei tekijä ole kantanut vastuuta kuvattavastaan ja on toiminut heitä kohtaan
epäeettisesti. Tarkoituksena on tarkastella, voisiko kuvattavien itsemäärääminen olla heikentynyt
tilanteissa, joissa huoli on herännyt. Analysoin, ovatko aineiston kuvattavat olleet itsemäärääviä ja
ovatko tekijät omalla toiminnallaan kunnioittaneet ja vahvistaneet sitä. Työhypoteesina oli, että
performatiivista moodia edustava elokuva jättäisi kuvattaviensa itsemääräämisoikeuden selkeimmin
huomioimatta. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Syy epäilyjen nousemiselle näyttäisikin
löytyvän ensisijassa lajityypille ominaisista piirteistä, sekä siitä miten paljon on käytetty fiktiolle
tyypillisiä tekniikoita omien väitteiden tukena ja toisaalta kertojan luotettavuudesta. Kuvattavan
itsemäärääminen ei aineiston valossa näyttäisi yksin selittävän kokemusta siitä, että kuvattavia on
kohdeltu epäeettisesti.
|
|---|