| Summary: | Tutkimus käsittelee muistin poliittisuutta karjalaisten vuosina 1989-1991 tekemien
kotiseutumatkojen kontekstissa. 1980-luvun lopussa karjalaiset pääsivät ensimmäisen
kerran toisen maailmansodan jälkeen luvallisesti käymään entisillä kotipaikoillaan
Karjalassa. Kotiseudun ja kodin menettämisen jälkeen entistä elämää ja Karjalaa
muisteltiin runsaasti karjalaisten keskuudessa. Tämä muistelu esitti Karjalan ja elämän
siellä erityisenä ja parempana sodan jälkeiseen elämään verrattuna. Karjalaa kuvattiin
muisteluissa nostalgisesti ja myyttisestikin. Aikaisemmista karjalaisia koskevista
tutkimuksista käy ilmi, että sitoutuminen Karjalaan ja karjalaiseen identiteettiin oli vahvaa
vielä ensimmäisten kotiseutumatkojen mahdollistuttua. Vahva sitoutuminen vielä
vuosikymmeniä muutoksen jälkeen tekee aiheesta mielenkiintoisen. Tutkimuksen
näkökulmana on se, että muistamisen poliittisuus tulee esille Karjalaan liittyen tarinoiden
kerronta- ja muistamistapojen kautta.
Aineistona tässä työssä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston
keräämiä karjalaisten tarinoita matkasta entiselle kotiseudulle. Tarinoita lähestytään työssä
narratologisesti muistin poliittisuuden näkökulmasta. Muistin poliittisuudeksi ymmärretään
tässä työssä se, että muistia ei vain pidetä yllä, vaan sillä pyritään johonkin. Se on
kamppailua menneen määrittelystä, ja samalla muistaminen luo sitä yhteisöä ja paikkaa,
johon menneen määrittely liittyy. Tarinoissa esiin tulleet teemat liittyivät vahvasti
diasporassa esiintyneeseen tapaan muistaa. Tärkeitä asioita olivat kaipuunkokeminen, raja,
maisema, koti, karjalaisuus myös mahdollista paluuta takaisin Karjalaan teksteissä
pohdittiin. Tuon teemojen jälkeen lähemmin esille erilaisia muistamisen tapoja, joita
tarinoissa tuli ilmi. Ne vaihtelivat suhteellisen passiivisesta muistojen kertaamisesta
aktiiviseen muistuttamiseen muistomerkkejä pystyttämällä.
Tutkielmassa tuli esille, että nostalgisesta muistamisen perinteestä huolimatta menneeseen
ja paikkaan saatetaan suhtautua toisella tapaa matkan jälkeen. Joidenkin käsitys menneestä
oli matkan myötä realistisempi. Karjala ei osoittautunutkaan niin erityiseksi, kun se
muistoissa oli. Muistot osoittautuivatkin vain muistoiksi, jotka olivat saaneet vaikutteita
diasporasta ja nostalgisesti värittyneestä menneestä ja paikasta. Silti tutkimuksesta kävi
myös ilmi, että toisilla tapa muistaa nostalgisesti vain vahvistui matkan myötä. Karjala ja
kodin kokemus oli heille melkeinpä erityisempi kuin se muistoissa oli. Samalla he vahvasti
identifioituivat matkan myötä paikkaan ja yhteisöön, jolloin lisääntyi myös halu toimia
muutoksen puolesta, muistaa ja muistuttaa. Pääasiassa samanlainen matka voitiin siis
kokea ja tuoda ilmi eri tavoilla. Muistaminen ei ole siis tahatonta, vaikka monesti niin
ajatellaankin.
|
|---|