| Summary: | Pro gradu -tutkielma käsittelee Tšekkoslovakian ja Tšekin entisen presidentin Václav
Havelin (1936-) elämää ja poliittista ajattelua. Työn päälähteistönä toimivat Havelin
dissidenttiaikanaan kirjoittamat poliittiset pamfletit, joista on pyritty uloslukemaan eräiden
käsitteiden käyttö ja politiikan mahdollisuus.
Tutkimus tarkastelee Václav Havelin tekstejä erityisesti käsitteen antipolitiikka avulla.
Tarkoituksena on selvittää, näkeekö Havel itsensä poliitikkona, kuinka hän näkee
politiikan mahdollisuuden totalitaristisessa yhteiskunnassa ja miten hän näkee
antipolitiikan mahdollistavan poliittisen toiminnan. Analyysimenetelmänä on käytetty
poliittista lukutaitoa ja pyritty tarkastelemaan erityisesti sitä, miten Havel määrittelee
epäpoliittisen politiikan, antipolitiikan. Työssä vertaillaan Havelin tapaa määrittää
kyseinen käsite antipolitiikan tunnetuimpaan teoretisoijaan, unkarilaiseen György
Konrádiin.
Lisäksi käsitellään poliittisten liikkeiden mahdollisuutta toimia totalitarismissa niin
sanotun vapaan tilan teorian avulla. Tarkoituksena on sivuta sitä, millaisen vapaan tilan
kansalaisliikkeet tarvitsevat ja millaisen ne toisaalta voivat muodostaa totalitarismin
sisällä.
Tutkimuksen tuloksena voidaan esittää, ettei Václav Havel nähnyt itseään dissidenttiaikana
poliitikkona vaan yksityisajattelijana, joka ajautui kansanliikkeen johtoon. Hänen roolinsa
presidenttiaikana muuttui enemmän valtaregiimin puolustajaksi, mitä asiaa tässä
tutkimuksessa ei kuitenkaan syvällisemmin käsitellä. Samalla todetaan, että Havel oli
ennen kaikkea antipoliittinen ajattelija, joka pyrki kirjoitustensa avulla jäsentämään
ympäröivää maailmaa ja luomaan siitä omaa ideaaliaan vailla varsinaista
ihannejärjestelmää. Kansalaisyhteiskunta on Havelin ajattelussa ensisijainen väline, jonka
avulla moraalinen politiikka toteutuu.
Toisin kuin usein oletetaan, Havelin tavoitteena ei ollut muuttaa totalitaristista
Tšekkoslovakiaa länsieurooppalaiseksi demokratiaksi – toisaalta hän näki tämänkaltaisen
kehityksen vääjäämättömänä. Havelin merkittävä tapa ajatella totalitarismin
selviytymismahdollisuuksia on totalitarismin historiattomuus ja tapa korvata kaikki
’todellinen’ läpi-ideologisoidulla valheellisella todellisuudella, joka murtuu ennemmin tai
myöhemmin. Historia ei siis katkea, vaan vain taipuu, korvatakseen ’pseudohistorian’
’todellisella historialla’ ja murtaen totalitarismin.
|
|---|