| Summary: | Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kehitysvammaisten asumisyksiköissä asuvien henkilöiden
itsemääräämisoikeuden toteutumista. Kehitysvammaisten laitoshoitoa on purettu
Suomessa 1990-luvulta lähtien, mutta käytössä ei ole ollut systemaattista laitoshoidon
lakkauttamisen suunnitelmaa. Asumismuotojen muutosta ovat hallinneet pääasiassa
taloudelliset seikat, eivät esimerkiksi ihmisoikeudet ja ihmisarvon johdonmukainen
toteutuminen. Laitoshoidon purkaminen on ollut osa suurempaa sosiaali- ja
terveydenhuollon uudistusta. Kuntien tehtäväksi on jäänyt järjestää kehitysvammaisille
henkilöille yksilöllisiä asumispalveluja.
Tutkimukseni on kvalitatiivinen tutkimus, jonka olen toteuttanut kyselylomakkeella
asumisyksiköiden työntekijöille sekä havainnoimalla asumisyksiköiden arkea. Tutkimuksessa
on käytetty fenomenologista lähestymistapaa. Tutkimuksen tärkeimpänä
teoreettisena lähtökohtana on itsemääräämisoikeus, joka ei välttämättä ole itsestäänselvyys
kehitysvammaistenhenkilöiden keskuudessa silloin kun tarvitsevat toisen ihmisen
tukea arjen toiminnoissa.
Tutkimustulosten mukaan asumisyksiköissä asuvien kehitysvammaisten itsemääräämisoikeus
on hyvin vähäistä. Rutiininomaiset työskentelytavat määrittelevät pitkälti
kehitysvammaisen henkilön elämää, huomioimatta asukkaiden yksilöllisyyttä. Työntekijöiden
asenteissa heijastuu laitosmaisen hoivakulttuurin perinne. Hyvä hoito ymmärretään
monesti hyvää huolehtimista ravinnosta, vaatetuksesta ja turvallisuudesta.
Asukkaiden sosiaaliseen kanssakäymiseen panostetaan vähäisessä määrässä, ja se jää
usein muiden hoidettavaksi esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan tai omaisten tehtäväksi.
Tutkimustulokset antavat aihetta johtopäätökseen, jonka mukaan asumisyksiköissä
pitäisi panostaa työntekijöiden koulutukseen ja sitä kautta heidän asenteisiinsa
ja arvoihinsa, jotta kykenisivät luopumaan laitosmaisista jäykistä rutiineista sekä myös
asumisyksiköiden rakenteellisiin tekijöihin, jotka usein pitävät yllä laitosmaisuutta.
|
|---|