| Summary: | Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella, miten lapsesta ja vanhemmuudesta puhutaan vuonna 2008 voimaan tulevan
lastensuojelulain eduskuntakäsittelyssä. Tarkoituksena on selvittää, millaisena lapsen etu näyttäytyy tässä puheessa.
Tutkimuskohteena on myös se, miten valtaa rakennetaan lakiuudistuksen eduskuntakäsittelyssä. Edellisen
perusteella tutkimuksessa analysoidaan myös niitä ideologisia seurauksia, joita täysistuntopuheella mahdollisesti
tuotetaan tai ylläpidetään.
Tutkimuksen teoreettisen taustan muodostaa sosiaalinen konstruktionismi ja diskurssianalyysi. Tarkastelu
kohdistuu siihen, miten kielenkäytöllä rakennetaan sosiaalista todellisuutta. Varsinaisena analyysimenetelmänä on
käytetty retorista diskurssianalyysia. Siinä analysoidaan niitä retorisia keinoja, joilla vahvistetaan omaa tai
heikennetään vastustajan argumenttia. Diskurssianalyysi liittää aineiston tarkastelun osaksi laajempaa
yhteiskunnallista kontekstia.
Tutkimuksen aineiston muodostavat lastensuojelulain uudistuksen käsittelyssä marraskuussa 2006 ja helmikuussa
2007 pidetyt täysistuntopuheenvuorot. Olen analysoinut puheenvuoroista niitä retorisia keinoja, joita käytettiin
argumentaatiossa erityisen runsaasti. Tärkeimpiä käytettyjä keinoja olivat puhujakategorioilla oikeuttaminen,
asiantuntijalausunnoilla vahvistaminen, kategorisointi sekä numeerinen ja ei-numeerinen määrällistäminen.
Käydystä keskustelusta olen analysoinut tarkemmin teemoja, joissa puhuttiin lapsesta ja vanhemmuudesta ja
rakennettiin näiden kautta lapsen etua. Tämän lisäksi olen tarkastellut argumentaatiota, jonka avulla käytiin
kamppailua sekä poliittisesta vallasta että lapsen edun määrittelyvallasta.
Tutkimuksen tulokset osoittavat, että lapsen etu näyttäytyi keskusteluissa moninaisena ja tilanteittain muuttuvana.
Lapsesta ja vanhemmuudesta puhuttiin pitkälti toiminnan ja toimenpiteiden kohteina eikä toimijoina. Näin
puheessa rakennettiin hoiva- tai huolenpitodiskurssia Lapsen edun käsitettä käytettiin monissa funktioissa: sillä
oikeutettiin hyvinkin erilaisia näkemyksiä lastensuojelusta. Lapsen edun käsitettä käytettiin keskustelussa
puolueiden väliseen poliittiseen valtakamppailuun. Tällöin myös retoristen keinojen käyttö oli puheessa
monipuolisinta.
Täysistuntopuheella oli myös ideologisia seurauksia. Lastensuojelulain kokonaisuudistuksen eduskuntakäsittelyssä
lakiesitystä syytettiin toimenpidekeskeisyydestä ja viimesijaisuudesta. Kuitenkin myös suurin osa argumentaatiosta
keskittyi näihin viimesijaisiin toimenpiteisiin. Keskustelussa rakennettiin varsin pessimististä kuvaa sosiaalisesta
todellisuudesta. Kysymys onkin, legitimoiko tällainen puhe lastensuojelun olemassa olevan tilanteen: resurssien
niukkuuden sekä pätevien sosiaalityöntekijöiden ja ennaltaehkäisevän näkökulman puuttumisen.
|
|---|