| Yhteenveto: | Lastenkulttuuri on noussut julkisen kulttuuripolitiikan yhdeksi keskeiseksi osa-alueeksi viime vuosina. Osana Lastenkulttuuripoliittisen ohjelman (2003) toteuttamista käynnistettiin Taikalamppu-lastenkulttuurikeskusten verkoston toiminta tukemaan ja vahvistamaan lastenkulttuurin asemaa eri puolilla Suomea. Taikalampun yksi keskeisimmistä tavoitteista ja arviointikriteereistä on lastenkulttuurin saavutettavuuden parantaminen.
Pro gradussani tarkastelen lastenkulttuurin ja saavutettavuuden suhdetta. Tutkimukseni pyrkii selvittämään, mitä kulttuurin saavutettavuudella tarkoitetaan Taikalampun ja yleisemmin julkisen lastenkulttuuripolitiikan piirissä sekä millaiseksi verkoston saavutettava lastenkulttuuri sisällöltään muodostuu.
Tutkimukseni ensisijaisena aineistona toimivat opetusministeriön julkaisut Taikalamppu-lastenkulttuurikeskusten verkosto -muistio (2002) ja Taikalamppujen valossa -arviointiraportti (2006), joita analysoin kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Aineistoa täydentämään haastattelin kolmea asiantuntijaa, jotka ovat olleet mukana edellä mainitun muistion laatineessa työryhmässä. Haastattelutekstien analysoinnin apuvälineeksi valitsin sisällönanalyysin.
Tutkimuksessani käy ilmi, että lastenkulttuurikeskusten verkosto operoi suppean, taidepainotteisen kulttuurin sektorilla. Vaikka Taikalampun keskeisenä tavoitteena on kulttuurin demokratisointi eli laadukkaiden taide- ja kulttuuripalvelujen levittäminen ympäri Suomen, verkostossa esiintyy myös pyrkimyksiä kulttuuridemokratiaan. Lapsille suunnatun kulttuurin rinnalla lastenkulttuurikeskusten verkostossa korostetaan lasten omaa kulttuuria, omaehtoista osallistumista ja tekemistä.
Tutkimukseni osoittaa, kuinka Taikalampussa saavutettavuus-käsitteen sisältö on laajentunut taide- ja kulttuuripalvelujen saatavuudesta kohti esteettömyyttä uusien kulttuuripoliittisten linjausten mukaisesti. Aineistossa voidaan myös havaita lastenkulttuurin perustelujen painopisteen siirtyminen kohti taloudellisia perusteluja.
|
|---|