| Summary: | Syrjäytyminen on yksi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Suomessa käydyn huonoosaisuuskeskustelun
käytetyimmistä käsitteistä. Samalla siitä on tullut sosiaalipoliittinen ja
journalistinen iskusana. Syrjäytymiskeskustelussa huomio on kiinnitetty syrjäytyneiden
määrään ja taustaan sekä syrjäytymisen indikaattoreihin, vaikutuksiin ja syihin. Sen sijaan
kysymykset siitä, miksi ja ennen kaikkea miten syrjäytymiskeskustelua käydään, on sivuutettu
lähes täysin. Tämä Pro gradu-tutkielma pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen analysoimalla
julkista syrjäytymiskeskustelua biopoliittisen rationaalisuuden käsitteen näkökulmasta.
Määrittelen syrjäytymisen biopoliittisen rationaalisuuden diskursiiviseksi muodostelmaksi,
joka mahdollistaa syrjäytymisestä puhumisen ja syrjäytyneiksi luokiteltujen elämään
puuttumisen. Tällä rationaalisuudella on neljä peruspiirrettä. Sillä on oma idiomaattinen kieli,
moraalinen muoto, episteeminen luonne ja se voidaan kääntää eri asianyhteyksiin ja
aikakausiin. Analyysissa käytettävät tutkimuskysymykset määrittyvät näiden neljän piirteen
kautta. Tutkimus ei ole foucault´laista hallinnan analytiikkaa tai perinteistä
syrjäytymistutkimusta, vaan median yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, joka saa lähtökohtansa
ja käsitteellisen työkalupakkinsa juuri kahdesta ensin mainitusta.
Tämän tutkimuksen viitekehys on konstruktionistinen. Tutkimuksen aineisto muodostuu
Helsingin Sanomien syrjäytymistä käsittelevistä pääkirjoituksista vuosilta 1990, 1994, 1998,
2002 ja 2006. Aineisto sisältää yhteensä 43 pääkirjoitusta. Tutkimusmetodina toimii julkisen
keskustelun analyysi, joka on rakennettu sekä diskurssianalyyttisista työkaluista että A.J.
Greimasin aktantti-tulkintateoriasta. Metodin avulla tulkitaan pääkirjoitusten
syrjäytymiskeskustelun idiomaattisia ja moraalisia puhetapoja sekä siinä olevaa
asiantuntijuutta.
Helsingin Sanomien pääkirjoituksista tulkituissa tuloksissa syrjäytyminen on riski.
Syrjäytymisriski ennakoidaan perinteisen asiantuntijuuden avulla, rakennetaan
problematisoimalla eri elämänalueita ja se voidaan välttää tekemällä oikeita valintoja yksilön
elämänkaarella. Vastuu ja moraalinen velvollisuus sekä yksilön syrjäytymisriskin
vakuuttamisesta että syrjäytyneistä huolehtimisesta rakennetaan pääkirjoituksissa
hyvinvointivaltiolle. Puhe syrjäytymisestä on puhetta akselilla valtio-kansalainen.
Pääkirjoitusten syrjäytymisen biopoliittista rationaalisuutta voidaankin kuvata huolehtivaksi
hyvinvointivaltiolliseksi rationaalisuudeksi. Tulos haastaa yhteiskuntatieteellisessä
keskustelussa esitetyt väitteet, joiden mukaan suomalainen huono-osaisuutta koskeva julkinen
ja poliittinen keskustelu on siirtynyt hyvinvointivaltiollisesta uusliberalistiseen
rationaalisuuteen ja sen mukaiseen puheeseen.
|
|---|