| Summary: | Tutkielma käsittelee suomalaisen kansanterveystyön hallinnoinnin muutoksia 1970-
luvulta nykypäivään. Aineistona käytetään keskeisiä suomalaisia terveysstrategioita:
sosiaali- ja terveydenhuollon valtakunnallisia suunnitelmia (Valsut) ja tavoite- ja
toimintaohjelmia (TATO:t) sekä Kansanterveys 2015 -kansanterveysohjelmaa.
Tarkastelu tapahtuu kahden aineiston pohjalta luodun diskurssin ja niiden välisen
kamppailun kautta.
Hyvinvointivaltiollisen kansanterveyden diskurssi viittaa keskushallintokeskeiseen ja
hierarkkiseen hallintatapaan sekä näkemykseen, jonka mukaan väestön terveys
saavutetaan laajalla yhteiskuntapolitiikalla, ja jonka keskeisiä arvoja ovat tasa-arvo ja
palvelujen universaalius. Uuden kansanterveyden diskurssi puolestaan viittaa
verkostomuotoiseen ja uusliberaaliin hallinnantapaan, joka pyrkii ratkaisemaan
terveyden käsitteen epämääräisyyden asettamalla terveydelle erilaisia korvikearvoja.
Uusi kansanterveys pohjautuu hallintaan, joka perustuu vastuullisiin kansalaisiin ja
kansalaisten aktiivisuuteen ja voimautumiseen.
Diskursiiviset muutokset osoittavat, että ohjelmallisella tasolla uuden
kansanterveyden keskeinen periaate elinympäristöön vaikuttuvasta terveyspolitiikasta
oli nähtävissä jo varhain kansanterveystyön hallinnoinnissa. Toisaalta vielä 1980-
luvulla terveyspolitiikka painottui tavoitteistaan huolimatta
terveyspalvelujärjestelmän laajentamiseen. Vasta vuoden 1993 valtionosuusuudistus
merkitsi konkreettisia muutoksia hallinnan tapoihin kunnallishallinnon vahvistuessa.
Tarkasteltujen muutosten pohjalta on pyritty esittämään, minkälainen on
kansanterveystyön hallinnan käytännön regiimi Suomessa 2000-luvulla. Keskeisin
muutos on ollut kokonaisvaltaisen suunnittelu-uskon katoaminen hallinnoinnista.
Nykyinen hallinta perustuu sitä vastoin erilaisten terveydellisten riskien ennakointiin.
Toisaalta ongelmien hallittavuutta on pyritty lisäämään kiinnittämällä hallinta tiettyyn
tilaan siis kuntiin ja alueisiin
|
|---|