| Summary: | Tutkielmassa tarkastellaan William ”Bill” Jefferson Clintonin toisella presidenttikaudella koko maailmaa
kohahduttaneesta seksiskandaalista seurannutta virkasyytekeskustelua Yhdysvaltain kongressin
edustajainhuoneessa syksyllä 1998. Virkasyytekeskustelu edustaa kokonaisuudessaan skandaalipolitiikkaa, jossa
tieto on nopeasti jokaisen saatavilla, ja jolloin jokainen amerikkalainen saattoi muodostaa mielipiteensä asiasta
samaan aikaan kuin edustajainhuoneen jäsenetkin. Virkasyytteen kannalta keskeisimpiä keskusteluja tutkitaan
poliittisen retoriikan teoriaa käyttäen, ja analysoinnin apuna käytetään erityisesti Chaïm Perelmanin
argumentaatioteoriaa. Pääasiallisena alkuperäislähteenä on käytetty kongressin edustajainhuoneen
keskustelupöytäkirjoja, ja niiden ohella syytteiden pohjan muodostanutta, riippumattoman syyttäjän Kenneth
Starrin laatimaa Starrin raporttia Clintonin epäillyistä rikoksista sekä Clintonin omaelämäkertaa ”Elämäni”.
Kolmen eri alkuperäislähteen ja tutkimuskirjallisuuden tarkastelun kautta nousee esille skandaalipolitiikkaa
edustanut keskusteluiden kehikko, jossa vastakkainasettelu edustajainhuoneen puolueiden välillä muodostui
käytännössä itsetarkoitukselliseksi.
Edustajainhuoneen virkasyytekeskustelun aikana käsiteltiin useita erilaisia teemoja monin poliittisen retoriikan
keinoin, mutta toisaalta samoja asioita myös toistettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Virkasyytekäsittelyn
harvinaislaatuisuus ja selkeä toimintatavan puuttuminen näkyvät koko keskustelun ajan siinä, että perustuslain
määritelmä ja tulkinta virkasyytteen arvoisista rikoksista jakoivat edustajainhuoneen kahtia. Samoin keskustelussa
nostettiin esille moraaliin, arvoihin ja presidentti-instituutioon itseensä liittyviä asioita. Republikaanit esittivät
presidenttiä itseään kohtaan kritiikkiä myös asioista, jotka eivät suoraan liittyneet hänen virkasyytteen perusteisiin,
mutta joilla pyrittiin osoittamaan hänen epäpätevyytensä toimia presidenttinä. Näitä samoin kuin
moraalikysymyksiä käytettiin myös saman syksyn edustajainhuoneen välivaalien lyömäaseina.
Tutkimukseni osoittaa, että republikaanien mielestä presidentin käytöksen hyväksymisen nähtiin muodostavan
uhan laillisuusperiaatteille ja moraalikäsitykselle, ja presidentin aseman väärinkäyttö oli puolestaan uhka
amerikkalaiselle elämäntavalle, vapaudelle ja koko kansakunnalle. Republikaaneille presidentti-instituutio edusti
arvojohtajuutta, jota puolestaan kansan enemmistö ei enää allekirjoittanut. Demokraatit vastustivat puolestaan
kansan enemmistön tavoin presidentin virkasyytettä ja heidän puhunnassaan tuli esille myös virkasyytteen ja sen
käsittelyn seurausten pohdinta pidemmällä aikavälillä. Demokraattien mielestä republikaanit itse muodostivat
uhkan demokratialle ja kansanvallalle vaatimalla presidentin yksityiselämän käytöksestä virkasyytettä sekä
kieltäytymällä kuuntelemasta ja hyväksymästä kansan enemmistön mielipidettä.
|
|---|