| Summary: | Perinataalikuolemia on historiallisesti käsitelty poikkeavina ilmiöinä, jotka uhkaavat yhteisön sosiaalista järjestystä, jolloin perinataalivaiheessa kuolleet lapset on tietoisesti ulossuljettu yhteisön rakenteiden ulkopuolelle. Pienen lapsen kuolema on siten ollut pitkään yhteiskunnassa sosiaalisesti tunnistamaton ja tunnustamaton menetys. Tässä tutkielmassani selvitän niitä sosiaalisia ja kulttuurisia prosesseja, jotka ovat vaikuttaneet pienen lapsen kuoleman kohtaamisen käytäntöjen muutokseen. Tutkielmassani hahmotan laajempaa sosiaalista ja kulttuurista kontekstia eli modernisaatioprosessia vasten, miten kuolema- ja surukäsitykset ovat muuttuneet modernisaatioprosessin myötä. Myöhäismodernissa ajassa kuolemaa pyritään saattamaan uudelleen yhteiskunnan tietoisuuteen. Kuoleman revivalismi on sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä merkinnyt kasvavaa kiinnostusta kehitellä uusia ideoita kuoleman ja surun kohtaamiseen sekä herättää henkiin joitain traditionaalisia kuoleman ja surun jäsentämisen tapoja. Tutkielmassani tarkastelen, millaista toimijuutta revivalistisia ideoita omaksunut sairaalainstituutio mahdollistaa perinataalivaiheessa lapsensa menettäneille äideille, ja millaista toimijuutta lapsensa menettäneiden vertaistukiyhteisöt äideille mahdollistavat. Laadullinen tutkimusaineistoni koostuu kirjoituspyyntööni vastanneiden kahdeksan (perinataalivaiheessa lapsensa menettäneen) äidin temaattisesta muistelukertomuksesta. Analysoin aineistoani temaattisen sisällönanalyysin ja juonirakenneanalyysin avulla. Aineiston analyysin ja tulkinnan aikana vuoroin etäännyin ja eläydyin empaattisesti aineistooni ja äitien elettyihin kokemuksiin.
Tutkimukseni osoittaa, että äitien toimijuuden mahdollisuudet ja toimijuuden rakentuminen olivat riippuvaisia hoitohenkilökunnan toiminnasta lapsen kuoleman kohtaamisen tilanteissa. Sairaalainstituution sosiaaliset rakenteet muovasivat äitien toimijuutta mahdollistaen heille sosiaalisen siteen luomisen kuolleeseen lapseen. Äitejä tuettiin lapsen kuoleman ruumiillisen todellisuuden avoimeen kohtaamiseen. Kuitenkin aineistoni kahdessa varhaisen perinataalikuoleman kohtaamisen tilanteessa hoitohenkilökunnan ja äidin välille syntyi huomattava merkitysristiriita, joka esti ja ulossulki äidin toimijuuden. Vertaistukiyhteisöissä äideille mahdollistui aktiivisen ja yhteisöllisen toimijuuden rakentaminen. Vertaistukiyhteisöissä korostuivat lapsen kuolemasta kertominen ja lapsen muistojen kollektiivinen jakaminen. Revivalismin tuottama uudenlainen kuolemankulttuuri, jossa lapsesta saatuja muistoesineitä korostetaan, näyttäytyi aineistoni valossa osin ristiriitaisena, rajanvetoja sisältävänä. Muistoesineiden puute saattoi voimistaa äidin marginaalisuuden kokemusta ja rajata siten toiminnan mahdollisuuksia. Perinataalikuoleman ammatilliseen kohtaamiseen olisi syytä jatkossa kehittää sensitiivisempiä, joustavampia sekä vanhempien välisiä eroja huomioivia toimintakäytäntöjä.
|
|---|