| Summary: | Tutkielmassa käsitellään parlamentaarista retoriikkaa eduskunnan kyselytunnilla. Kyselytuntia voidaan pitää politiikan markkinapaikkana, sillä se tarjoaa ministereille ja kansanedustajille hyvän tilaisuuden saada äänensä kuuluviin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten politiikka, retoriikka ja vallankäytön vastuu kohtaavat poliittisessa debatissa. Tutkielman aineisto koostuu kahdesta vuoden 2009 kyselytunnista ja analyysia tuetaan asiantuntijoiden, kuten eduskunnan puhemiehen, haastatteluilla. Tutkimusmenetelmänä käytetään retorista analyysia. Analyysissa hyödynnetään Aristoteleen ja Ciceron teoksia sekä Kari Palosen, Chaïm Perelmanin ja Stephen Toulminin teorioita ja retorisen analyysin työkaluja. Poliittisen analyysin syventämiseksi työssä tukeudutaan myös Max Weberin, Frank Ankersmitin, Carl Schmittin ja Ronald Beinerin ajatuksiin politiikasta, vallasta ja poliittisesta arvioinnista.
Kyselytunnin retoriikkaa määrittää siihen sisäänrakennettu hallitus vastaan oppositio -asetelma ja sen näkyvyys poliittisella areenalla. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että hallitus- ja oppositioretoriikassa oli havaittavissa selkeitä eroja. Hallitusretoriikka oli tulevaisuuteen suuntautunutta ja siinä pyrittiin puolustamaan tehtyjä valintoja. Oppositioretoriikassa käsiteltiin sen sijaan nykyisyyttä ja sen argumentoinnilla pyrittiin kyseenalaistamaan tai kumoamaan jo tehtyjä ratkaisuja. Myös arvoilla ja arvostuksilla, kuten esimerkiksi vastuun, oikean, väärän ja epäedullisen käsitteillä, oli merkittävä rooli parlamentaarisessa retoriikassa.
Tutkielman pohjalta voidaan päätellä, että vaikka kyselytunti näyttäytyy vastakkainasettelun ja vaihtoehtojen kenttänä, ei sitä voida pitää aidosti vuorovaikutteisena areenana. Kyselytunnille juurtunut hallitus- ja oppositiokulttuuri ei jätä tilaa vaihtoehtojen vertailulle. Vaarana on, että kyselytunti typistyy omalle puolueelle ja omille kannattajille pidetyiksi puheenvuoroiksi. Tutkielman taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että parlamentaarisen retoriikan laatua ja sisältöä tulisi arvioida nykyistä käytäntöä systemaattisemmin. Tämä voisi edistää sekä parlamentaarisen retoriikan tasoa että kansalaisten mahdollisuuksia osallistua poliittiseen arviointiin ja siten vaikuttaa myönteisesti koko poliittisen järjestelmän uskottavuuteen.
|
|---|