| Yhteenveto: | Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten luottamushenkilöorganisaation ja viranhaltijoiden
väliset valtasuhteet rakentuivat ja muuttuivat Karkkilassa 1990-luvun kriisin aikana. Karkkilan
kaupungin ajautuminen taloudelliseen kriisiin 1990-luvan alussa johti ensin kaupunginjohtajan
virastapidättämiseen ja edelleen muutosjohtajan valintaan. Taloudellisen kriisin seurauksena
Karkkilasta tuli hetkessä Suomen velkaantunein kunta, kun kaupunki otti kannettavakseen
Karkkilan Teollisuuskylä Oy:lle takaamansa lainat.
Tutkimuksen teoriana on käytetty Michel Foucault'n valta-analyysiä ja analyysimenetelmänä on
sovellettu Foucault'n genealogista analyysiä. Teoriapohja muodostaa ennemminkin
tarkastelunäkökulman arkistoaineistolle kuin toimisi yksioikoisesti aineiston selittäjänä.
Tärkeämmässä osassa tutkimuksessa onkin tapahtumien selventäminen ja tätä kautta tarinan
rakentaminen siitä, mitä Karkkilassa tarkasteluajanjaksona tapahtui.
Tutkimuksen aineiston muodostavat Karkkilan kaupunginvaltuuston pöytäkirjat, joista
tutkimuksessa on keskitytty talouteen, kaupunginjohtajan viran järjestelyihin, teollisuuskylään
liittyvään päätöksentekoon sekä karkkilalaiseen paikallisidentiteettiin. Ajallinen rajaus on tehty
kriisin ajanjakson mukaisesti vuosiin 1990–1995.
Tutkimuksessa selviää, että Karkkila ei ajautunut ainoastaan taloudelliseen kriisiin, vaan myös
poliittis-hallinnolliseen ja paikallisidentiteettiä ravistelleeseen kriisiin. Näiden kolmen kriisin kautta
hahmottuvat valtasuhteiden jatkuvasti muuttuva verkosto. Tämä johti viranhaltijoiden
korostuneeseen valta-asemaan. Tämän lisäksi valtuutetut myös osaltaan siirsivät vaikeissa
kysymyksissä vastuuta julkisessa keskustelussa pois itseltään, asettaen itsensä ikään kuin
päätöksenteon ulkopuolelle. Muutosjohtajan katsottiin edustavan kaupungin ulkopuolista
”toiseutta”.
Valtuutetut myös perustelivat päätöksentekoa usein pakon kautta, vaikka aineiston pohjalta on
todettavissa, että toiminnan mahdollisuuksia oli aina olemassa. Tarkastelussa selviää myös, että
pakon politiikkaa käytettiin kriisin aikana paitsi perustelemaan tehdyt päätökset julkisuudessa,
myös perustelemaan vaikeat päätökset päätöksentekijöille itselleen. Vaikka päätöksenteko säilyi
lainsäädännön mukaisesti valtuuston hallussa, siirtyi monissa tilanteissa valtaa viranhaltijoille, kun
luottamushenkilöorganisaatio halusi irrottaa itsensä henkisesti päätöksenteosta ja sen seurauksista.
Esityksiä kritisoitiin julkisuudessa, mutta kuitenkin hyväksyttiin selkeällä enemmistöllä.
|
|---|