| Summary: | Heinonen, P. 2025. Keihäänheittoon erikoistumisiän yhteys vammoihin ja suorituskykyyn. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, Terveyden edistämisen pro gradu -tutkielma, 37 s.
Lasten ja nuorten urheilukulttuuri on muutoksessa. Erikoistuminen yhteen urheilulajiin jo varhaisessa iässä on yleistä. Liian varhainen erikoistuminen yhteen lajiin saattaa lisätä vammoja etenkin yliolanurheilulajeissa, jotka aiheuttavat yksipuolista kuormitusta olkapäässä, kyynärpäässä ja selässä. Fyysisten vammojen lisäksi erikoistuminen voi olla yhteydessä myös psyykkiseen terveyteen liittyviin haasteisiin. Suorituskyvyn näkökulmasta tutkimuskirjallisuus puhuu monilajisuuden puolesta, eikä varhaista erikoistumista pidetä välttämättömänä huippusuorituskyvyn saavuttamisen näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää keihäänheittoon erikoistumisikää ja sen yhteyttä vammoihin. Lisäksi tarkasteltiin erikoistumisiän yhteyttä keihäänheittäjien suorituskykyyn. Tutkielman avulla pyrittiin selvittämään, onko varhainen keihäänheittoon erikoistuminen riskitekijä urheilijan terveyden kannalta.
Aineisto koostui 47 maajoukkuetason keihäänheittäjästä, joista 21 oli naisia ja 26 miehiä. Tutkittavien keskimääräinen ikä oli 22,9 vuotta (SD ±4,7). Naisheittäjien henkilökohtaisten ennätysten keskiarvo oli 54,4 metriä (SD ±5,5) ja miesheittäjillä 72,8 metriä (SD ±8,7). Kaikki tutkittavat osallistuivat strukturoituun haastatteluun, jossa selvitettiin minkä ikäisenä he ovat erikoistuneet keihäänheittoon, ovatko he harrastaneet muita yliolanurheilulajeja sekä vammahistoria. Lisäksi tutkittavilta mitattiin ulnaarisen nivelraon leveys. Sen jälkeen he heittivät kuusi kilpailusuoritusta vastaavaa heittoa maksimaalisella teholla, minkä jälkeen nivelraon leveys mitattiin uudelleen. Urheilijan suorituskyky määriteltiin urheilijan henkilökohtaisen ennätyksen perusteella ja parhaan suorituskyvyn ikä sen perusteella, minkä ikäisenä keihäänheiton ennätys oli heitetty. Aineiston analysointiin käytettiin Khiin neliötestiä, Fisherin tarkkaa testiä, Spearmanin korrelaatiokerrointa, t-testiä ja Mann Whitney U-testiä.
Tutkittavat olivat erikoistuneet keihäänheittoon keskimäärin 15,3 vuoden iässä. Erikoistumisikä ei eronnut sukupuolten välillä (p=0,74). Toista yliolanurheilulajia oli harrastanut 53,2 prosenttia tutkittavista ja toisen lajin harrastaminen oli hieman yleisempää naisheittäjillä. Selkä-, kyynärpää- ja olkapäävammoja esiintyi 14-vuotiaana tai nuorempana erikoistuneilla vähemmän kuin myöhemmin erikoistuneilla. Selvin ero oli kyynärpäävammoissa, joita oli nuorempana erikoistuneilla selvästi vähemmän verrattuna yli 14-vuotiaana erikoistuneisiin (33,3 % vs. 72,4 %, p=0,008). Erikoistumisiän ei havaittu olevan yhteydessä heittämisen myötä tapahtuviin nivelrakomuutoksiin. 14-vuotiaana tai nuorempana erikoistuneet saavuttivat maksimaalisen suorituskykynsä keskimäärin 2,2 vuotta nuorempana kuin myöhemmin erikoistuneet (p=0,033). Miehillä keihäänheiton ennätyksissä oli tilastollisesti merkitsevä ero (71,90 vs. 78,23, p=0,011). Naisilla vastaavaa eroa ei ollut (52,33 vs. 54,89, p = 0,362).
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että tutkielman tulokset eivät tukeneet aiempaa kirjallisuutta sen osalta, että nuorempana erikoistuneilla olisi enemmän vammoja kuin myöhemmin erikoistuneilla. Suorituskyvyn osalta tulokset tukivat aiempaa näkemystä siitä, että varhainen erikoistuminen ei ole välttämätöntä. Jatkossa aihetta olisi tarpeellista tutkia pitkittäistutkimusten avulla, sillä on mahdollista, että varhaisessa vaiheessa erikoistuneet heittäjät saattavat lopettaa urheilu-uransa jo vammojen ilmaantuessa.
Avainsanat: junioriurheilu, varhainen erikoistuminen, monilajisuus, yksipuolinen harjoittelu
|
|---|