Summary: | Tutkielmassa selvitetään millaisella retoriikalla maalaisliitto ja SDP pyrkivät pienentämään kommunistien kannatusta vaaranvuosien aikana. Tutkielmassa tarkastellaan tätä kysymystä Ernesto Laclaun populismiteoriaan tukeutuen. Vaikka tuolloisia kommunisteja ei voida pitää varsinaisina populisteina, oli heidän toiminnassaan havaittavissa monia nykyisille populistipuolueille tyypillisiä piirteitä, kuten antagonistisen rajan luomista ”kansan” ja ”eliitin” välille sekä pyrkimystä yhdistää eri yhteiskuntaluokkia yhdeksi poliittiseksi subjektiksi.
Tutkielman aineistona käytetään maalaisliiton ja SDP:n puoluelehdistön ulkopuolella tuottamia julkaisuja vuosilta 1947–48. Tätä aineistoa analysoidaan retoriikan tutkimuksen näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan identifikaatioteorian avulla, pyrkivätkö maalaisliitto ja SDP identifioimaan itsensä kommunisteihin, ja täten hämärtämään kommunistien vaatimaa antagonistista rajaa ”kansan” ja ”eliitin” välillä. Lisäksi tutkielmassa selvitetään pyrkivätkö vakiintuneet puolueet kategorisoimaan kommunistit tavalla, joka esti kommunistien yhdistelemästä eri yhteiskuntaluokkien vaatimuksia.
Tutkielmassa selvisi, että varsinkin SDP pyrki luomaan identifikaatiota kommunisteihin jakamalla kommunistien kanssa osittain samat taloudelliset tavoitteet sekä hyödyntämällä kommunistien luokkataisteluretoriikkaa. Maalaisliiton retoriikassa oli havaittavissa erityisesti pyrkimystä luoda yhteiskuntaan maalaisten ja kaupunkilaisten välinen rajalinja, ja sijoittaa kommunistit ja sosiaalidemokraatit ”kaupunkilaisten” kategoriaan. Molempien puolueiden julkaisuissa oli nähtävissä myös pyrkimystä sijoittaa kommunistit heidän vastustamiensa voimien (fasistit/oikeistolaiset) kategoriaan.
|