| Summary: | Maisterintutkielmani käsittelee evankelis-luterilaisen kirkon pappeja rankaisijoina vuoden 1918 Suomen sisällissodan jälkeisessä valkoisessa terrorissa. Tärkeimpiä tutkimuskysymyksiä ovat: miksi ja miten papit osallistuivat punaisten rankaisemiseen valkoisen terrorin aikana ja mitkä olivat pappien keskeiset virkatehtävät, joissa rankaiseminen näkyi tai sai toiminnallisia muotoja?
Vaikka kirkko virallisesti oli puolueeton ja sodasta sivussa, suurin osa papeista asennoitui myönteisesti valkoisiin ja sodan jälkiselvittelyissä toimi yhteistyössä voittajien kanssa. Papit olivat vallankäyttäjiä ja mielipidevaikuttajia sekä virkansa puolesta myös paikallisia viranomaisia. Sisällissodan jälkeen papit omaksuivat valkoisen voittajan ideologiaa, mikä näkyi heidän virkatehtäviensä hoitamisessa ja on tulkittavissa osallistumiseksi suojeluskuntien toimintaan ja valkoiseen terroriin. Sodan päättymisen jälkeen käynnistynyt syyllisten tuomitseminen, laajat punaisten vangitsemiset ja teloitukset johtuivat voittajien motiivista puhdistaa koko maa punaisista ja heidän sosialistisesta aatteestaan. Papit olivat jo ennen sisällissotaa ja sen aikana asennoituneet sosialismiin ja työväen vaatimuksiin torjuen, ja pitivät sisällissotaa kapinana Jumalan asettamaa järjestysvaltaa, kirkkoa ja itse Jumalaa vastaan.
Rankaisemisessa tarkastelen Kantin retributiivista eli sovitusteoriaa, jonka tulkinnan mukaan pappien asenteet ja toiminta sodan jälkiselvittelyissä oli vähimmillään hyväksyvää teloituksia ja kuolemantuomioita kohtaan. Lisäksi sovellan Michel Foucault’n näkemyksiä rangaistusjärjestelmän muuttumisesta punaisten vankileireillä toteutettuihin rankaisukäytäntöihin, joissa papit olivat toimijoina. Vaikka kirkolla tai sen työntekijöillä ei ollut maallista rankaisu- tai tuomiovaltaa, papit hoitivat vapaaehtoisesti tai velvoitettuina valtiovallan, kirkon keskushallinnon tai suojeluskuntien heille asettamia tehtäviä, jotka palvelivat valkoisen terrorin ja puhdistusten päämääriä. Kirkko luovutti terrorille arvovaltansa ja toimintaympäristönsä, ja samalla luopui ydintehtävästään seurakuntalaistensa parissa. Myös papiston harjoittama uskonnollinen propaganda tuki valkoisten kostoa ja rankaisua.
Sisällissodan papit joutuivat työskentelemään kristillisen vakaumuksensa,
virkavelvollisuuksiensa ja esivallan raameissa, inhimillisen hädän, epäluonnollisen kuoleman äärellä ja vankileiritragedian keskellä. Papeilla itsellään oli kuitenkin kaikki se, mikä punaisilta riisuttiin usein heidän silmiensä edessä: vapaus, kunnia, ihmisarvo, elämä.
|
|---|